Mäihä
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Ilta oli alkanut hämärtää ja varjot tunkeutuivat pesään sisälle. Olo pesän seinien sisällä tuntui kieltämättä nostalgiselta – varsinkin kun Keijukainen oli heti alkanut käskyttää muita alaisinaan. Upea kaksijalkalan kuningatar oli palannut valtaistuimelleen ja vielä perillinen mukanaan! Kakara oli saanut lukuisista loistavista ehdotuksistani huolimatta nimekseen Päivänsäde, vaikka olisin kyllä pitänyt silti enemmän jostain dramaattisemmasta. Kiva kun minun mielipiteitäni tällä tavoin arvostettiin.
Oli kulunut jo jonkin aikaa siitä kun olimme saapuneet takaisin kaksijalkalan rakastettavaan labyrinttiin ja tunsin oloni pitkästä aikaa hyvin kotoisaksi. Tai no jos unohdettiin se kärpäsen ininä korvallani, joka natisi siitä etten toiminut hänen käskyjensä mukaisesti. Keijukainen saisi oppia, että minä, Mäihä, olin oman arvoni tunteva kissa ja minua ei pompoteltaisi samallalailla kuin noita muita aivottomia yksilöitä.
Nuolaisin tassuani ja katselin vähän kauempanan touhuavia pentuja. Leopardi oli pyöräyttänyt yllätykseksemme kopion itsestään meidän poissaollessamme. Mikään muu ei sitten ollutkaan muuttunut. Leopardi oli yhä se sama kissa, joka jakoi älykkyysosamääränsä marjapensaan kanssa ja minulla oli ihan yhtä suuret odotukset Leopardi juniorin suhteen.
“Mäihä, oletko sinä koskaan ajatellut hankkia pentuja?” kuulin Leopardin kysyvän tavanomaisen pehmoisella äänellään. Käänsin katseeni pois pennuista Leopardin silmiin, joista ihmetyksekseni ei ollutkaan suora näkymä hänen takaraivoonsa.
“Voi, minulla on jo. Vaikka kuinka monta”, selitin ja vedin henkeä kuin olisin vasta oivaltanut, etten ollut muistanut kertoa näinkään tärkeää asiaa rakkaalle ystävälleni, “Enkö ole muistanut kertoa sinulle?”
Leopardin silmät laajenivat hämmästyneinä ja sitten hän henkäisi uteliaana: “Et! Ihanko tosi?”
Nyökyttelin päätäni kasvoillani viaton hymy, vaikka tiesinkin, että Leopardi ei ikinä huomaisi rajaa leikin laskuni ja vilpittömyyteni välillä vaikken niin tekisikään.
“Kyllä kyllä, ihan oikeasti.”
“Montako? Ja missä ne ovat? Onko niillä nimet?” Leopardi tykitti kysymyksiä selkeästi innostuneena. Kasvoilleni oli pyrkiä viekas virnistyksen tapainen, mutta sain pidettyä kasvoillani viattoman ilmeeni.
“Kaksikymmentäkahdeksan”, sanoin kuin ylpeä isä ja röyhistin rintaani. Aloin luettelemaan pitkää listaa päättömiä nimiä rakkaiden pentujeni nimiksi, mutta sitten kovaääninen kolahdus sai luetteloni katkeamaan. Käännyin valppaasti ympäri vain huomatakseni Mennikäisen ja Päivänsäteen touhuavan jotain jonkunlaisen metalliesineen ympärillä, minkä todennäköisesti olivat löytäneet jostain kaksijalan pesän kätköistä. Nousin ylös ja kävelin kaksikon luokse ja katselin heitä hetken aikaa. Kaksikko tuijotti takaisin.
“Menkää tiputtamaan katolta niin kuuluu vielä kovempi ääni”, totesin kevyesti, kohautin lapojani ja lähdin kävelemään pois.
//Mäihän seuraan saa halutessaan tulla 😀
352 sanaa
