Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Olimme jatkaneet matkaamme ja ikäväkseni jättäneet kaksijalkalan turvalliset kujat taaksemme. Kaksijalkalan matalat kivipesät näkyivät vielä juuri ja juuri puiden latvojen takaa, mutta pian ne katoaisivat kokonaan näkyvistä. Olimme saaneet nukkua yömme rauhassa. Pakko myöntää, että olin nukkunut erinomaisen hyvin.
Kuljin varovaisesti eteenpäin korkeiden puiden lomassa ja tarkkailin herkeämättä ympäristöäni. Tyrskytassu johdatti pientä joukkoani eteenpäin aivan rentona, kuin olisi saapunut kotiinsa. Kaksijalkalassa klaanikissa oli ollut varsin kireän oloinen, mutta metsässä hän oli elementissään. Ilokseni huomasin, ettei myöskään ystäväni Mäihä näyttänyt pitävän siitä, että olimme astuneet tähän kylmään, vaaralliseen metsään. Arpi kulki joukon perässä yhtä ilmeettömänä kuin aina. En tiennyt, pelottiko oranssia kollia mikään. Hän oli aina varsin ilmeetön, jopa silloin kun koira oli käynyt kimppuumme.
Leopardi sen sijaan oli taaskin oma typerä itsensä. Naaras katseli minne sattuu, välillä maahan, ympärilleen ja toisinaan taivaalle. Hän ei tuntunut piittaavan siitä, että olimme tuntemattomalla alueella, jossa jokainen oksan rasahdus saattoi olla varoitus tulevasta hyökkäyksestä.
”Leopardi, keskity ja tarkkaile ympäristöäsi. Älä ole omissa maailmoissasi”, sanoin laikukkaalle naaraalle ja loin tuohon tiukan katseen. Leopardi katsahti minua nopeasti ja nyökkäsi.
”Täällä on vain niin kaunista, että on vaikeaa keskittyä muuhun”, naaras naurahti. Muita ei naurattanut. Käänsin katseeni Mäihään, sillä odotin kollin keksivän jotakin muka hauskaa tähän väliin, mutta hän pysyi hiljaa. Mikä pettymys.
”Kauanko tämä matka vielä kestää?” kysyin Tyrskytassulta turhautuneena. Kolli vilkaisi minua ja käänsi sitten pohtivan näköisenä katseensa eteenpäin.
”Hyvällä tuurilla huomisen jälkeen”, tummanruskea kolli sanoi mietteliäänä.
”Onko välissä yhtäkään kaksijalkalaa, jossa voisimme majoittua?” kysyin toiveikkaana. En halunnut olla metsässä yhtään sen enempää mitä oli pakko. Tyrskytassu pudisti päätään.
”Tästä eteenpäin on vain metsää, kunnes tulemme Eloklaanin reviirille”, raidallinen kissa ilmoitti. Niinpä tietenkin. Elämäni oli kamalaa.
Aamu vaihtui päiväksi ja päivä illaksi. Iltaa seurasi yö, jonka vietimme tunkkaisessa, vanhassa ketunkolossa. Tyrskytassu oli vakuuttanut, että pesä oli ikivanha ja käyttämätön, mutta en luottanut tuon kissan sanaan. Vasta silloin, kun Arpi oli todennut saman, olin suostunut asettumaan pesään yöksi. Valikoin itselleni mielestäni parhaan paikan pesän perältä. Jos kettu sattuisi hyökkäämään, muut kuolisivat ensin. Leopardi otti paikan aivan pesän uloskäynniltä.
”Varo, ettei kettu nappaa sinua”, Mäihä oli sanonut. Leopardi oli pelästynyt ja kieltäytynyt nukkumasta pesän sisäänkäynnin lähellä. Juuri huonoimmalla hetkellä leopardilaikukas naaras oli löytänyt oman tahtonsa. Katastrofi olisi ollut lähellä, ellei Tyrskytassu olisi luvannut naaraalle omaa paikkaansa kolon keskiosasta. Leopardi oli ollut kuin pieni pentu. Hän oli itkenyt, ettei pysty nukkua, jos kettu viekin hänet nukkuessaan. Siinä vaiheessa olisin halunnut repiä Mäihältä korvat päästä.
Yön nukuin huonosti, jos edes nukuin. Se kuitenkin vaihtui aamuun, jolloin Arpi ja Tyrskytassu saalistivat meille ruokaa.
”Klaanissa joudutte itse saalistamaan omat ruokanne”, Tyrskytassu oli sanonut kuullessaan, ettei meillä muilla ollut tietoakaan siitä, miten metsässä oli tapana hankkia ruokaa.
Kun olimme syöneet pienen aamiaisen, matka jatkui taas. Kaikki vaikuttivat väsyneiltä, eikä kukaan sanonut oikeastaan mitään ennen aurinkohuippua, jolloin Leopardi yritti viritellä jotakin keskustelua. Se oli päättynyt lyhyeen, kun käskin naarasta olla hiljaa ja keskittyä ympäristön tarkkailemiseen.
”Minä muistan tämän paikan”, Tyrskytassu sanoi, kun pääsimme pienelle aukiolle keskellä metsää. Aukiolla kasvoi korkeita heiniä ja muutama kukkanen, jotka tosin olivat lehtikadon myötä kuivuneet ja kuolleet.
”Kuljin tästä ensimmäisenä päivänäni. Olemme pian perillä”, raidallinen kolli ilmoitti ja nosti katseensa eteenpäin metsän siimekseen. Olettiko hän näkevänsä jotakin ikuisuuksiin jatkuvan metsän läpi? En usko, että se oli mahdollista.
”Älä pysähtele, vaan jatka matkaasi sitten”, käskin ärsyyntyneenä. Minulla oli nälkä. Nälkä oli varjostanut matkaa koko ajan. Olimme syöneet vähän ja liikkuneet paljon, eikä kylmyys auttanut ollenkaan. Lisäksi ikävöin omaa kotiani. Kaksijalkalassani kaikki oli niin paljon paremmin kuin täällä.
//Mäihä tai Tyrsky?
// 568 sanaa
