Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Katsoin Taivaslaulua vakavana. Oli pakko myöntää, että kumppanini oli oikeassa. Ei olisi oikein Ruskalle, jos hän joutuisi koko ikänsä pelkäämään ja pysyttelemään luonamme kaksijalkojen vuoksi. Ei tämä loppujen lopuksi ollut oikeaa elämää. Pelkäsimme koko ajan, emmekä voineet keskittyä mihinkään muuhun.
”Katsotaan vielä jonkin aikaa. Corona voi vielä palata”, huokaisin hiljaa. Taivaslaulu nyökkäsi.
”Hän löytää meidät kyllä, vaikka lähtisimmekin. Olen varma, että tälläkin hetkellä hän etsii meitä”, valkea naaras sanoi hiljaisella äänellä.
Illan tullen palasimme pesän lämpöön nukkumaan. Timillä oli yövartio, mutta Dakota oli jäänyt pitämään ystävälleen seuraa. Kahden kissan vartiot olivat aina parempi kuin yhden, mutta meitä oli liian vähän sellaiseen. Uni tuli nopeasti. Vastoin odotuksiani uni ei ollut hyvä ja pehmeä, vaan kylmä ja kaikin tavoin kamala. Painajaismainen uni kertoi Coronasta. Minä näin hänet yksin pimeässä, mutta hän ei kuullut tai nähnyt minua. Seisoin hänen edessään, mutta Corona ei edes vilkaissut suuntaani. Hän näytti surkealta, rähjäiseltä ja heikolta. Olisin halunnut auttaa häntä, mutta en vain voinut. Uni päättyi siihen, kun kaksijalat tulivat ja veivät Coronan. Juoksin perään, mutta ei väliä miten kovaa juoksin, en saanut heitä kiinni.
Säpsähdin hereille. Hetken ajan totuttelin hämärään vain huomatakseni Taivaslaulun katsovan minua huolestuneena.
”Oletko kunnossa? Näit painajaista”, kumppanini ääni oli huolestunut, kun hän painoi kuononsa vasten valkeaa turkkiani. Hengitykseni oli unen jäljiltä raskas. Tuntui kuin olisin juossut juuri ikuisuuden. Kun sain hengitykseni tasattua, vastasin kumppanilleni:
”Näin taas unta Coronasta. Hän oli ihan yksin pimeässä, ja minä seisoin hänen edessään. Hän ei nähnyt minua, ja lopulta kaksijalka vei hänet. Yritin juosta, mutta turhaan.” Ääneni katosi olemattomiin. Taivaslaulu lohdutti minua, ja se helpotti.
Hetken kuluttua käännyin kohti Ruskaa vain huomatakseni, että vuode oli tyhjä. Nousin ylös ja käännyin Taivaslaulun puoleen. Naaras huomasi saman kuin minä.
”Missä hän on?” naaras kysyi nopeasti.
”Ehkä hän lähti ulos. Käydään katsomassa, ei tässä vielä kannata huolestua”, nyt oli minun vuoroni lohduttaa Taivaslaulua. Pakotin itseni pysymään rauhallisena, vaikka sisimmässäni kalvoi pelko. Missä Ruska oli?
Vastoin odotuksiani, en nähnyt poikaani pesän ulkopuolella. Timi nuokkui lähellä kivikasaa, ja säpsähti hereille kuullessaan meidät. Kolli ravisteli päätään ja katsoi meitä säikähtäneen oloisena.
”Anteeksi, minä taisin nukahtaa”, kolli mutisi pahoillaan. Taivaslaulu näytti entistä huolestuneemmalta, kun entinen kuolonklaanilainen kiersi koko kivikasan.
”Eikö mitään?” kysyin. Naaras pudisti päätään. Hänen hengityksensä alkoi kuulostamaan raskaalta.
”Missä hän on?” naaras kysyi ja yritti epätoivoisesti keksiä vastausta kysymykseensä.
”Mitä te etsitte?” Timi liittyi hämmentyneen oloisena keskusteluun.
“Ruskaa. Oletko nähnyt häntä?” kysyin ja katsoin vakavana ystäväämme, jonka kasvoille piirtyi huolestunut ilme. Kolli pudisteli päätään ja tuntui menevän lukkoon.
“Minä nukahdin.” Timi käänsi katseensa nolona maahan. Toki olin pettynyt siihen, että kolli oli nukahtanut kesken yövartion ja päästänyt poikani livahtamaan ohitseen, mutta en minä Timiä voinut syyttää. Me olimme kaikki väsyneitä, koska Corona oli poissa ja työtä oli siis kaikilla enemmän. Laskin häntäni kollin lavalle.
“Kyllä Ruska löytyy, ihan varmasti. Etsitään hajujälki. Kenties hän on vain lähtenyt saalistamaan”, sanoin ja yritin ylläpitää toivoa. Taivaslaulu väläytti minulle hennon hymyn, joka muuttui hetkessä synkäksi ja epävarmaksi katseeksi. Ei mennyt kauaa, kun Ruskan hajujälki löytyi.
“Se menee kohti metsää”, Timi kertoi. Hajujälki ei ollut kovinkaan tuore. Se tarkoitti sitä, että Ruskan lähdöstä ei ollut ihan pientä hetkeä kulunut. Vilkaisin taivaalle. Vielä hämärsi, mutta pian auringon ensisäteet pilkistäisivät puiden latvojen takaa.
“Jää sinä tänne, niin me menemme etsimään häntä”, sanoin Timille, joka ei vastustanut ideaa. Lähdimme Taivaslaulun kanssa seuraamaan hajujälkeä.
“Entä jos jotakin on sattunut?” kumppanini kysyi huolestuneena.
“Emme saa nyt miettiä sellaista. Täytyy keskittyä Ruskan löytämiseen”, sanoin, vaikka en voinut olla miettimättä asiaa. Mitä jos kaksijalat olivat vieneet Ruskankin?
Olimme etsineet Ruskaa koko aamun. Hajujälki oli vienyt jokeen astinkivien kohdalta jonkin matkan päästä reviirimme rajalta. Ensimmäinen ajatukseni oli ollut, että Ruska oli hukkunut. Hänen hajujälkensä kuitenkin oli jatkunut joen toisella puolen, mutta sitten oli alkanut sataa. Olimme menettäneet hajujäljen. Kotiin palaaminen oli ollut järkevintä. Kenties Ruska löytäisi tiensä takaisin, hänen olisi pakko löytää.
“Miksi hän lähti?” kysyin hiljaisella äänellä palattuamme kotiin. Olimme jääneet kivikasan ulkopuolelle sateeseen. Tarkkailimme metsän rajaa kaiken aikaa. Aina kun yksikin metsäneläin liikahti jossain, valpastuimme. Sen jälkeen petyimme, koska emme nähneetkään Ruskan oranssia turkkia, vaan jotakin ihan muuta.
Taivaslaululla ei ollut vastausta kysymykseeni.
“Entä jos hän ei palaa?” kumppanini kysyi kysymyksen, jonka olin kuullut tämän päivän aikana lukemattoman monta kertaa.
En ehtinyt vastata, kun jokin rasahti metsässä. Käännyimme tismalleen samaan aikaan metsän suuntaan. Oranssi turkki pilkisti esiin puiden välistä. Olin huojentunut. Niin huojentunut, että minua alkoi pyörryttää. Olo katosi hetkessä, kun muistin Ruskan lähteneen reissulleen ilman lupaa. Olisin alkanut saarnata, ellei Taivaslaulu olisi ehtinyt ensin. Kun kuulin, että Ruska oli käynyt Kuolonklaanin reviirillä, sydämeni jätti lyönnin tai kaksi välistä. Kiristävä tunne rinnassa ahdisti.
“Sinä olet vielä liian nuori ymmärtämään sitä, kuinka hauras elämä on. Jos jatkat ja elät noin huolimattomasti, et tule näkemään edes hiirenkorvaa. Vaikka kaksijalat ovat pysyneet poissa neljäsosakuun, se ei tarkoita että vaara on ohi. Ne voivat palata koska tahansa, koska ne tietävät meidän olevan täällä. Sinä juuri osoitit käytökselläsi, että et ole valmis siihen vapauteen, jota etsit. Etkö ymmärrä, että käymällä Kuolonklaanin rajalla, saat pian muutkin kuin kaksijalat peräämme. Kuolonklaanin kanssa ei ole leikkimistä. He yhdistävät sinun hajusi meihin, ja Kuolonklaani on karkottanut meidät”, vakava katseeni kohdistui Ruskaan, joka piti katseensa tiukasti silmissäni.
“Olen samaa mieltä isäsi kanssa siitä, ettet ole valmis siihen vapauteen. Ja minun on vielä pakko lisätä, että Kuolonklaanissa kissat ovat kaikkea muuta kuin vapaita. Oppilaat eivät saa liikkua missään ilman, että heidän mestarinsa tietää. He joutuvat koko ikänsä pysymään saman alueen sisällä, ja jos olisit siellä tehnyt tuon tämän yön temppusi, Punatähti olisi määrännyt sinut pysymään leirissä seuraavan puolen neljäsosakuun ajan”, Taivaslaulu huokaisi. Suuttumus oli kadonnut naaraan äänestä, hän vaikutti enää vain pettyneeltä ja hieman surulliselta. Samat tunteet jylläsivät myös minun sisälläni. Miksi Ruskalle ei riittänyt se, että hän sai kulkea meidän reviirillämme ja elää meidän kanssamme?
“Ymmärräthän, ettet voi enää mennä Kuolonklaanin rajalle. Se ei ole leikin asia, vaan ihan oikeasti vaarallista. Et aseta siinä vaaraan pelkästään itseäsi, vaan myös meidät”, Taivaslaulu jatkoi. Nyökyttelin päätäni merkiksi siitä, että olin naaraan kanssa tismalleen samaa mieltä. Ruska oli sanomassa jotakin ilmeisesti vastaan, mutta katsoi sitten parhaaksi vaieta. Kolli nyökkäsi vastahakoisesti. Vilkaisin Taivaslaulua, eikä naaras sanonut enää mitään. En halunnut olla liian ankara, jotta Ruska ei alkaisi vihaamaan meitä. Vanhempina meidän täytyisi myös ymmärtää poikaamme. Jos oli liian ankara, onnistuisimme vain etääntymään Ruskasta. Halusin pysyä hänen elämässään, koska välitin tuosta oranssista karvakasasta liikaa. Taivaslaulun lisäksi hän oli minun elämäni.
“Minä ymmärrän, että tämä tilanne ahdistaa sinua. Ymmärrän, että haluat nähdä maailmaa ja saada enemmän vapautta, koska Corona oli täysin samanlainen. Jouduimme nuorempina usein hankaluuksiin hänen seikkailuidensa takia. Välillä toivoin, että meillä olisi ollut vanhemmat, jotka olisivat estelleet häntä. Katsotaan vielä puoli kuuta täällä. Jos kaksijalat eivät palaa, voit alkaa liikkumaan vapaasti meidän rajojemme sisäpuolella. Jos ne palaavat, muutetaan kauemmaksi. Kyllä me tähän jonkin ratkaisun keksimme, eikö niin?” katsoin kollia silmiin. Ruska oli muuttunut vaitonaiseksi, eikä se ollut ollenkaan huono merkki. Toivoin hänen ymmärtävän, että tämä ei ollut leikin asia. Taivaslaulu otti taas puheenvuoron:
“Minun mielestäni sinun täytyy saada rangaistus, jotta voisit oppia virheistäsi. Et saa tämän puolen kuun aikana poistua hetkeksikään näköpiiristämme, ellemme anna siihen erillistä lupaa.” Taivaslaulu vilkaisi minua kysyvästi, ja minä nyökkäsin.
Ruska katsoi epäuskoisena emoaan. Kolli oli sanomassa taas jotakin, mutta sulki nopeasti suunsa.
//Ruska tai Taivas?
// 1180 sanaa
