Nefiri

//Kirjoittaja: Auroora

//Erakko |

Seurasin katseellani Isaa, joka vaani pahaa aavistamatonta hiirtä. Hän ei tiennyt minun katselevan häntä, ja hyvä niin. Nuori naaras tuskin jaksaisi keskittyä yhtä hyvin kuin nyt jos tietäisi, että hänellä on yleisöä. Hänen häntänsä kiemurteli ilmassa kuin oman tahdon omaavana. Vihreät silmät olivat nauliutuneet tarkkaavaisina harmaaturkkiseen pieneen jyrsijään, jolla ei ollut aavistustakaan saalistajastaan. Tuuli oli Isan puolella – minä olin opettanut sen hänelle. Niin kuin olin opettanut kaiken muunkin: miten jäljittää saaliseläimiä, kuinka voittaa itseään suurempi vastus taistelussa, millä tavoin energiaa pystyi säästämään näinä pimeinä ja koleina aikoina. Ja niin edelleen. Olimme aloittaneet taisteluharjoituksilla, joita pidin hänelle aluksi melko vastahakoisesti. Sitten olin huomannut, että saalistaminen olisi tietysti tarpeellista opettaa myös. Ursa olisi ehkä ollut parempi opettamaan häntä siinä, mutta minulle oli jostain syystä tärkeää päästä kouluttamaan Isa kokonaan itse. Ehkä olin vain todella niin kiintynyt häneen.
Isa pysähtyi ja hetken päästä ponnisti loikkaan. Hiiri ei ehtinyt reagoida ajoissa naaraan teräväliikkeiseen tassuun, joka silmänräpäyksessä heilautti pikku elukan ilmaan. Hymyilin tyytyväisenä. Harva asia oli koskaan tuntunut yhtä antoisalta, kuin Isan kehittymisen seuraaminen. Hän oli erittäin motivoitunut, joskus liiankin. En saanut häneltä rauhaa hetkeksikään, sillä nuori naaras ei muuta halunnutkaan kuin oppia lisää. Ajan myötä olin oppinut pitämään siitä, miten hän herätti minut jo aikaisin aamulla opettamaan mistä aiheesta milloinkin. Joskus hän kävi kärsimättömäksi kun kuvitteli minun päästävän hänet liian helpolla, mutta muuten otimme yhteen harvoin.
”Hyvin tehty”, sanoin astuessani esiin lumikinoksen takaa. Isa säpsähti, mutta hänen ilmeensä muuttui hetkessä yllättyneestä ylpeäksi.
”Enkö osannutkin hyvin?” hän kysyi innoissaan noukkiessaan saalistaan maasta. Tämä oli ollut ensimmäinen kerta, kun olin lähettänyt Isan yksin saalistamaan meille ruokaa. Olin ajatellut, että hän ehkä pahastuisi jos seuraisin häntä, mutta pelko oli turha. Sitä paitsi en ollut auttanut häntä ollenkaan, enkä olisi auttanut vaikka hän olisi epäonnistunut – saalis oli kokonaan hänen oma ansionsa.
”Tietysti. Ehkä sinusta tulee vielä parempi kuin Ursa”, naukaisin hymyillen ja käännyin takaisinpäin. Isa loikki takanani kulkiessamme kohti paikkaa, jossa olimme viime aikoina yöpyneet. Kikin jalka oli todettu Ursan puolesta parantuneeksi muutama päivä sitten, joten voisimme pian lähteä liikkeelle. Olisin itse jo halunnut lähteä, en pitänyt paikoillaan olemisesta. Sitä paitsi riistaa tuntui tällä seudulla olevan erityisen vähän. Vaikka Ursa ja nyt Isa olivatkin taitavia metsästäjiä, ei meille millään riittäisi tarpeeksi syötävää. Olimme siskoni kanssa pidättäytyneet riistasta välillä antaaksemme nuoremman kolmikon syödä. He tarvitsivat enemmän energiaa kuin me. Olin kuitenkin kyllästynyt ainaiseen nälkään. Enkä halunnut, että Isa joutuisi kokemaan samaa.
Pian leiripaikkamme paljastui puiden takaa. Ursakin oli juuri saapunut, ensimmäistä kertaa tyhjin tassuin. Se oli yllättävää; olin aina voinut luottaa siihen, että siskoni toisi meille syötävää. Meidän oli todellakin lähdettävä. Oreo ja Kiki odottelivat pensaikon keskellä, joka oli toiminut makuupaikkanamme viime aikoina. Joku oli aina vartiossa, joten pesässä nukkui kerralla enintään neljä, tilaa siis riitti hyvin.
”Miten pennullasi menee?” Ursa kysyi asteltuaan luokseni. Isa oli jo ehtinyt mennä selittämään Oreolle ja Kikille metsästysretkensä käänteitä, joten erakkonaaras ei onneksi kuullut sisareni heittoa. Loin terävän silmäyksen hänen kiusoitteleviin meripihkasilmiinsä.
”Pidän häntä ennemminkin oppilaanani”, vastasin hetken päästä. En ollut koskaan ajatellut haluavani pentuja. En uskonut, että olisin mitenkään huono emo, mutta en ajatellut sen olevan rooli, jonka haluaisin täyttää. Minut oli luotu muuhun. Isa oli kuitenkin niin lähellä omaa pentuani, kuin vain voisi olla. Sen tiedon kuitenkin pidin omanani. Kukaan ei koskaan saisi tietää, että Isa oli kuin tytär minulle.
”Meidän on lähdettävä”, sanoin kääntyen pois muista kolmesta. ”En voi uskoa, ettet saanut mitään kiinni. Täällä ei tosiaan ole tarpeeksi riistaa meille kaikille.”
Ursa oli hetken hiljaa, kuin punniten seuraavia sanojaan. Hän ei ollut koskaan yrittänyt säästellä tunteitani ja oli aina ollut kanssani hyvin suora, joten ihmettelin naaraan käytöstä.
”Meille kaikille ei”, hän sanoi kohta. ”Oletko miettinyt, että… jatkaisimme kahdestaan? Tai Oreon kanssa? Isa osaa selvästi metsästää jo hyvin, joten hän ja Kiki pärjäisivät keskenäänkin. Me taas selviäisimme paremmin, jos joukkomme olisi pienempi. Me kaksi olemme aina selvinneet kahdestaan.”
Katsoin siskoani tyrmistyneenä. En ollut uskaltanut edes kuvitella, että hän voisi ajatella noin. Etenkin, kun Ursa tuntui tulevan niin hyvin toimeen nuorempien erakkojen kanssa.
”Miten voit edes ehdottaa tuollaista?” kysyin vihaisesti mutta matalalla äänellä, ettei kauempana istuva kolmikko vain kuulisi meitä. ”Sinähän itse halusit Isan ja Kikin matkaavan kanssamme! Ja nytkö aiot häätää heidät pois, kun he ovat meistä riippuvaisia? Minä en aio toimia niin.”
En voisi jättää Isaa taakseni. Enkä tietenkään Oreota ja Kikiä, mutta tiesin etenkin Isan sydämen särkyvän, jos vain hylkäisin heidät.
”Me lähdemme. Etsitään jokin paikka, missä riistaa on paremmin. Ehkä olemme liian lähellä kaksijalkalaa, riista pelkää niitä ja niiden olioita”, järkeilin ja Ursa nyökytteli.
Olin itse asiassa varautunut jo siihen, että joutuisimme jättämään tämän paikan taaksemme. Olin kiertänyt lähiseutuja ja tutkinut, missä meillä olisi parhaimmat mahdollisuudet. Emme voisi lähteä kaksijalkalan suuntaan, siellä oli liikaa vihamielisiä kissoja. Kaksijalkalan takana voisi olla meille sopivaa aluetta, mutta siitä ei ollut varmuutta eikä se ollut kaksijalkalan läpi kulkemisen arvoista. Toisessa suunnassa kaksijalkoja ei näkynyt, jos ei laskettu metsikön takana sijaitsevaa ukkospolkua. Olin ylittänyt sen pari kertaa. En kuitenkaan ollut uskaltanut lähteä kauemmas, sillä heti polun toisella puolella olin törmännyt hyvin voimakkaaseen hajuun. Siellä oli oltava jokin suurempi reviiri, jonka alueella eli monia kissoja. Olin kuitenkin kierrellyt tämän rajan vierellä ja sen perusteella mitä näin, alue ei ollut kaksijalkojen asuttama. Reviirin iso koko oli samalla hyvä että huono asia. Se vaikutti tarpeeksi suurelta, ettei meitä ainakaan heti huomattaisi, sillä tuskin nuo kissat kiertelivät tarkastamassa aluettaan ulkopuolisten varalta. Toisaalta jos halusimmekin asettua sinne, olisi vaikeaa löytää oma reviiri.
”Lähdetään kaksijalkalasta poispäin”, sanoin enemmänkin päätöksen jo tehneenä kuin ehdottaen. ”Toisessa suunnassa tulee olemaan paljon kissoja. Se voi olla vaarallista, mutta uskon, että siellä meillä on parhaat mahdollisuudet. Olen varma, että siellä on paljon riistaa, muuten niin suuri joukko kissoja ei eläisi siellä. Pidetään vain huolta, ettei meitä huomata ja kuljetaan heidän reviirinsä läpi.”
”Selvä”, Ursa sanoi hetken mietittyään. ”Luotan sinuun. Ja jos kohtaamme hankaluuksia, uskon että me viiteen kissaan pärjäämme.”
Nyökkäsin tyytyväisenä siihen, ettei siskoni asettunut päätöstäni vastaan. Meidän oli oltava yhtenäisiä tällä matkalla.
”Tietysti. Jos emme pärjäisikään, lähdemme vain pois.”
”Milloin siis lähdemme?” Ursa kysyi noustessani seisomaan. Vilkaisin taivaalle; aurinko oli vielä korkealla ylhäällä. En tiennyt, kestäisimmekö täällä enää päivääkään, sillä tarvitsimme energiaa matkantekoon. Isa, Oreo ja Kiki saisivat syödä sen hiiren jonka ensimmäisenä mainittu sai kiinni, minun ja Ursan olisi selvittävä tyhjin mahoin. Edellisenä päivänä olimme syöneet, joten tänään jaksaisimme varmaankin kulkea. Jos huomenna emme saisi syödäksemme, emme varmasti jaksaisi vaellusta niin kauas.
”Me lähdemme nyt”, sanoin niin, että kolme muutakin kuuli. He säpsähtivät yllättyneinä keskustelustaan.
”Me lähdemme”, toistin heille. ”Emme selviä täällä näin vähällä riistalla. Tiedän paikan, jossa pärjäämme paremmin. En halua, että tekin joudutte näkemään nälkää.”
Isa ja Kiki vilkaisivat toisiaan, Oreo Ursaa kuin varmistaakseen, että olin tosissani. Ehkä päätös oli tullut hiukan yllättäen, mutta niin oli tämä tilannekin. Jos emme voineet luottaa Ursaan metsästäjänä, emme tulisi selviämään lehtikadosta.
”Syökää se hiiri. Oreon ja Isan tulisi syödä enemmän”, sanoin ja katsoin Kikiä pahoittelevasti. ”Sinun ei ole tarvinnut liikkua pitkään aikaan, he tarvitsevat ravintoa sinua enemmän. Mutta siellä minne menemme meidän ei tarvitse miettiä tuollaista. Kaikki saavat syödäkseen.”
*Toivottavasti*, lisäsin mielessäni. Mitään varmuutta asiasta ei oikeastaan ollut, mutta milloin minä olin koskaan ollut väärässä?

Aurinko oli jo laskemassa saapuessamme ukkospolulle. Metsikkö oli jäänyt taaksemme, ja tämä polku olisi viimeinen havainto kaksijaloista ainakin hetkeen. Tajusin, etteivät muut Ursaa lukuun ottamatta olleet ehkä ylittäneet polkua aiemmin; mitä Isasta ja Kikistä tiesin, he olivat eläneet metsässä aina. Kaksikko vaikuttikin melko varautuneelta. Oreo oli ollut enemmän hirviöiden kanssa tekemisissä, mutta hänkin tuntui olevan vähän hermostunut.
”Otetaan ihan rauhassa”, sanoin tarkkaillen samalla polkua. Se oli onneksi melko hiljainen; näin ainoastaan yhden hirviön, joka oli vielä kaukana. Odottaisimme sen menevän ohi, sitten ylittäisimme ukkospolun. Isa oli hiljaa – kerrankin. Tunsin kuitenkin, että hän oli valmiina juoksemaan minä hetkenä hyvänsä.
”Älä vain lähde säntäilemään omin päin”, varoitin vilkaistessani taakseni. ”Odotetaan turvallisen välimatkan päässä, että tuo hirviö menee ohi. Kun sanon, ylitetään polku. Varovaisesti.”
Korostin viimeistä sanaa painokkaasti, jotta joukkion jokainen jäsen varmasti painoi sen kalloonsa. Hirviö lähestyi. Se oli suurehko ja luonnottoman kirkkaan värinen. Pian se oli kohdallamme ja sitten suhahti pois, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Se ei ollut huomannut meitä, joten saatoimme huokaista helpotuksesta.
Astuin ensimmäisenä lumiselle polulle. Hirviöitä ei kuulunut tulevan enempää, joten ylitys olisi turvallinen.
”Tulkaa”, viitoin nuoremmalle kolmikolle kallistamalla päätä toiselle puolelle. ”Menkää yli. Ursa tulee viimeisenä.”
Astelin korvat höröllä polun yli ja jäin odottamaan Isaa, joka oli tulossa seuraavana. Hän oli epätavallisen hillitty, eikä loikkinut vallattomasti tien yli, niin kuin olin odottanut. Toisella puolella hän palautui kuitenkin normaaliksi. Naaraan silmät säihkyivät kun hän odotti minulta kehuja.
”Hienosti meni”, naukaisin hymyillen ja näpäytin hellästi hännälläni nuoremman erakon kuonoa. ”Nyt odotetaan muita.”
Kiki näytti vieläkin varovan jalkaansa, mutta tuskin enää kivusta, hän oli varmaan vain tottunut siihen. Pian Kikin jälkeen toiselle puolelle pääsi Oreo ja viimeisenä Ursa.
”Mikä tämä haju on?”
Isan kysymys muistutti minua siitä, missä olimme. Haju oli niin voimakas kuin muistinkin; kissajoukkio ei ollut kadonnut mihinkään. Meidän olisi tästedes oltava hyvin varovaisia.
”Edessämme on suuren kissajoukon reviiri. Tarkoituksenamme ei ole jäädä sinne ainakaan kovin pitkäksi aikaa, mutta tänään asetumme sinne ja metsästämme. Huomenna jatkamme matkaa”, selitin muille, samalla kuunnellen valppaana ympäristöä. ”Nyt on todella tärkeää, että pysymme hiljaa ja yhtenä ryhmänä. En usko, että nuo kissat vahtivat aluettaan kovin tarkasti, mutta emme voi koskaan olla varmoja. Edetään nopeasti, mutta varoen.”
Isa, Oreo ja Kiki nyökyttelivät. Minusta tuntui kuitenkin, että lisäkseni ainoastaan Ursa ymmärsi tilanteen vakavuuden.
”Mennään sitten.”
Lähdin johtamaan joukkoa syvemmälle reviirille. Kaikeksi onneksi Isa ja Oreo pystyivät hillitsemään uteliaat luonteensa ja pysyivät hiirenhiljaa jonossa. Ursa kulki viimeisenä, en voinut luottaa sitä tehtävää kellekään muulle. En onneksi haistanut tai kuullut lähistöllä olevan kissoja, mutta en pitänyt siitä, että olimme näin avaralla alueella. Täällä ei ollut metsän tuomaa suojaa, joten meidät näkisi kaukaakin.
Joukkiomme tuntui väsyvän. Tahtimme oli hidastunut, vaikka meidän pitäisi nimenomaan kiristää sitä. Tiesin kuitenkin, että nuoremmat kissat väsyisivät nopeammin. Ursan ehdotuksessa olikin ehkä jotain perää. Siltikään en mistään hinnasta jättäisi heitä taakseni. Ehkä nyt olisi parempi pysähtyä ja levätä hetki. Aurinkokin oli jo laskenut ja ilta oli pimeä ja tähdetön.
Huojennuksekseni näin kauempana pienen metsikön. Siellä saisimme olla turvassa katseilta, joten meitä ei ainakaan huomaisi, ellei tulisi lähelle. Löysimme puiden keskeltä vanhan männyn, jonka juuret tarjoaisivat hiukan suojaa kylmyydeltä.
”Meidän olisi hyvä metsästää”, Ursa sanoi, kun Kiki ja Oreo olivat asettuneet juurakon alle. ”En haluaisi valittaa, mutta olen todella nälkäinen. Ja sinä varmasti myös. Me emme pysty tässä kunnossa pitämään puoliamme, jos törmäämmekin niihin kissoihin.”
”Olet oikeassa”, huokaisin väsyneesti. ”Sinä voit mennä. Mutta en haluaisi, että lähdet yksin. Se ei ole turvallista.”
”Otan Isan mukaan, hänkin voi sitten saalistaa.”
En pitänyt ajatuksesta, sillä en halunnut päästää Isaa silmistäni. Luotin kyllä Ursaan, mutta hän ei ollut kummoinen taistelija. Eikä kyse ollut pelkästään Isasta, pelkäsin sisarenikin puolesta.
”Minäkin lähden mukaan”, sanoin lopulta. ”Kiki ja Oreo pärjäävät kahdestaan, jos he pysyvät piilossa emmekä viivy kauaa.”
Ursa ei vaikuttanut tyytyväiseltä päätökseen.
”Etkö luota minuun? Isa on turvassa kanssani.”
”Luotan sinuun, mutta en taistelutaitoihisi”, tuhahdin ja Ursa pyöräytti silmiään. ”Minä pystyn suojelemaan teitä. Anna minun siis tehdä se.”
Ursa vastasi suostuvansa, mutta sillä ehdolla, että palaisimme nopeasti takaisin. Oli riski jättää Oreo ja Kiki yksin, mutta luotin Oreon olevan tarpeeksi järkevä pysyäkseen piilossa. Heidän hajunsa oli ongelma, mutta ainakin he olivat tuulen alapuolella. Selitin tilanteen kolmikolle, joista yksi reagoi hypähtämälle innoissaan ilmaan, kaksi vilkaisi huolissaan toisiaan.
”Ei hätää”, Oreo kuitenkin sanoi Kikille kerättyään hiukan rohkeutta. ”Minä pidän sinut turvassa.”
Vilkaisin Ursaa joka nyökkäsi merkiksi siitä, että voisimme hänen puolestaan lähteä. Teroitin Isalle vielä, että hänen tosiaan tulisi olla hiljaa ja pysyä meidän luonamme. Oli ehkä tehottomampaa metsästää hajaantumatta, mutta emme voineet ottaa sitä riskiä, että joku meistä tulisi huomatuksi yksin.
Kuljimme hiljaa etsien merkkejä yhtä aikaa saaliseläimistä että muista kissoista. Reviirillä elävät kissat olivat kyllä jättäneet ympäristöön jälkensä, siellä täällä näkyi jalanjälkiä, jotka varmaankin olivat tältä päivältä. Yhtäkkiä Isa pysähtyi ja kiinnitti katseensa jonnekin kauas. Seurasin hänen katsettaan, kunnes huomasin kaukana jäniksen. Vatsani murisi kuin muistuttaen minua nälästäni. Tuosta pitkäkorvasta riittäisi varmasti meille kaikille. Mutta ennen kuin olin ehtinyt miettiä järkevää lähestymistapaa, Isa oli jo pyrähtänyt juoksuun.
”Isa! Ei!” huudahdin hänen peräänsä, mutta nuori naaras oli niin keskittynyt ajojahtiinsa, ettei kuunnellut. Jänis huomasi hänet ja lähti pinkomaan pakoon, punaruskea erakko seurasi perässä. Minä ja Ursa katsoimme toisiamme hätääntyneinä, eikä meille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lähteä parivaljakon perään. Isa oli jo ehtinyt kauas; aivan liian kauas. Joskus vihasin hänen ajattelemattomuuttaan.
Sydämeni tuntui pysähtyvän kun näin kauempana joukon kissoja. Haistoin silloin myös heidän hajunsa, se sama haju, mikä oli vallinnut rajan tuntumassa. Isa oli viimein saanut jäniksensä kiinni, mutta pahimpaan mahdolliseen aikaan. Vieraat kissat olivat huomanneet hänet ja ennen kaikkea sen, miten hän varasti heidän riistaansa. Isa näytti kovin pieneltä seistessään siinä viiden kissan edessä. Heistä etummaisena seisova harmaa kolli ei epäröinyt hetkeäkään hyökätessään nuoren erakon kimppuun. Isa teki parhaansa yrittäessään peitota vastustajansa, mutta kokeneelta vaikuttaneen kissan rinnalla pienestä naaraasta ei ollut vastusta, ja pian hän makasi avuttomana kyljellään kollin tassun alla.
”Päästä hänet irti”, sähisin ehdittyäni paikalle kyljet kohoillen. Kaikki aiempi väsymykseni oli viimeistään nyt kadonnut. En ollut koskaan nähnyt Isaa niin pelokkaana. Enkä oikeastaan itsekään ollut koskaan pelännyt näin.
”Tai mitä?” kissa kysyi välinpitämättömästi. Hän tiesi, ettemme kahdestaan Ursan kanssa voineet heille mitään; vastustajia oli kaksi liikaa. Eivätkä Ursan taistelutaidot olleet mystisesti parantuneet metsästysretkemme aikana.
”Tai minä tapan sinut”, sanoin varmasti, enkä epäröinyt hetkeäkään, ettenkö pystyisi siihen. Olimme suunnilleen samankokoisia, minä saatoin olla jopa vähän kookkaampi. Sen perusteella, mitä äsken hänen taistelutaidoistaan näin, pärjäisin hänelle kyllä.
”Nefiri”, Ursa kuiskasi ilmestyttyään vierelleni. ”Älä uhkaile häntä.”
Päätin jättää sisareni huomiotta. Myöhemmin varmaankin katuisin harkitsematonta käytöstäni, mutta nyt tuntui, etten hallinnut tunteitani. Se oli outoa, yleensä pystyin helposti olemaan hillitty ja tyyni.
”Keitä te olette?” harmaa kollikissa kysyi jättäen kommenttini omaan arvoonsa.
”En usko sen olevan sinun asiasi”, vastasin kylmästi miettien samalla, miten vapauttaisin Isan ahdingostaan. Hän koetti pyristellä vastaan, mutta kissan paino oli liikaa.
”Tietysti se on minun asiani, kun varastatte klaanini riistaa”, hän vastasi murahtaen ja nyökkäsi Isan kiinni saamaa jänistä kohti.
”Se on yksi jänis”, sihahdin katsoen kollia vihaisesti silmiin. ”Se ei varmasti ole paljoa teidän ”klaaniltanne” pois. Me tarvitsemme ruokaa.”
Harmaan kollin vieressä seisova musta naaraskissa tuhahti.
”Totta kai se on meidän klaaniltamme pois. Tajuatko, montako suuta meillä on ruokittavana?” hän kysyi viileästi.
”Te olette erakoita, ettekö olekin?” harmaa kolli puhui jälleen. ”Erakot eivät kuulu tänne. Eikä teillä ole mitään oikeutta klaanimme riistaan, vaikka kuinka nälissänne olisittekin.”
Vihasin tuota kissaa koko ajan vain enemmän. Millä oikeudella hän ja hänen toverinsa olivat vallanneet tämän koko alueen näin? Olin ajatellut, että jos kohtaisimme reviirin haltijat, pahimmillaan he antaisivat meidän pienen kahakan jälkeen lähteä rauhassa. Nämä kissat olivat kuitenkin täysin alittaneet odotukseni.
”Mukanamme on kolme nuorta kissaa. He tarvitsevat riistaa”, kerroin ja kaduin välittömästi sanojani. Harmaa kissa siristi silmiään.
”Missä he ovat?” hän kysyi ja Isan hiljaisesta vinkaisusta tiesin hänen painaneen naarasta kovemmin maahan. Olimme ajautuneet pahaan tilanteeseen ja huomasin, että olimme täysin noiden kissojen armoilla. Punnitsin vaihtoehtojamme ja tulin siihen tulokseen, että parasta oli yrittää neuvotella meidät vapaaksi tilanteesta. Minun oli varottava suututtamasta heitä.
”Me lähdemme, jos annatte hänet ja tuon jäniksen takaisin”, sanoin hetken päästä. Harmaa kolli yllättäen naurahti – hänen naurunsa oli kylmää ja ilotonta, ja sillä hetkellä olisin voinut repiä häneltä silmät päästä.
”Luuletko, että suostuisin siihen? Tämä jänis on meille arvokkaampi kuin yksikään teistä. Mikään arvoton erakko ei klaanimme omaisuutta saa.”
Kihisin raivosta ja halusta raadella turkki tuon sydämettömän lurjuksen päältä. Ursa oli kuitenkin järkevämpi.
”Emme me tarvitse riistaa teiltä. Antakaa vain Isa takaisin, niin lähdemme heti. Emme pyydä muuta”, hän sanoi enkä ollut aiemmin kuullut siskoani niin hätääntyneenä. Harmaa kolli katsoi häntä punniten naaraan ehdotusta, mutta sitten hän pudisti päätään.
”Ei käy. Ette voi selvitä niin vähällä”, hän sanoi ja käänsi nyt katseensa Isaan. Minua suorastaan itketti se kauhu, mikä hänen kauniissa, vihreissä silmissään paistoi. Vain hetki sitten niissä oli palanut tuttu seikkailunhaluisuus ja into.
”Teidän erakoiden on opittava, ettette voi vain kulkea klaanimme alueella miten lystäätte. Hän toimikoon teille esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, jos vastustatte Kuolonklaania.”
Harmaa kolli kohotti toisen tassunsa; hänen kyntensä kiiltelivät kuun valossa.
”Ei!” kiljahdin ja syöksyin eteenpäin. Jokin musta kuitenkin suhahti editseni ja pian olin Isan tapaan maassa kyljelläni, aiemman mustan naaraan alla. Hän oli varoittavasti purrut niskani kohdalta, joten vaikka naaras oli minua huomattavasti pienempi, rimpuilusta ei ollut hyötyä. Tunsin paniikin iskevän; tämä oli kuin pahimmasta painajaisestani. Vaikka en halunnut ajatella sitä, näin mielessäni vain Isan elottoman ruumiin. Se ei voinut olla hänen tulevaisuutensa, Isasta voisi tulla niin paljon enemmän.
”Älkää tappako häntä”, pyysin epätoivoisesti. ”Te voitte tappaa minut. Päästäkää hänet ja muut menemään ja tappakaa minut.”
Harmaa kissa laski tassunsa. Tunsin hänen arvioivan katseen turkillani. Emme olleet koskaan erikseen sopineet minun olevan joukkomme johtaja, mutta sitähän minä olin. Olin myös paras taistelija sekä kookkain jäsen. Olin kaikin tavoin arvokkain meistä, ainakin hänen silmissään. Tiesin, että hän valitsisi tappaa minut ja valmistuin iskuun.
”Unohditko jo, ettet sinä sanele täällä, mitä minä teen?”
Avasin ummistetut silmäni ja katsoin kollin sinisiin silmiin. Ne liikahtivat jälleen kohti Isaa, enkä ehtinyt enää päästää ääntäkään, kun hänen tassunsa sivalsivat ilman läpi suhahtaen. Seuraavana hetkenä Isan kurkun kohdalla punaruskea turkki muuttui tummaksi verestä. Huutoni kuoli kurkkuuni ja tyydyin katsomaan henkeä haukkoen nuoren naaraan silmiä uskomatta, että pahin mahdollinen oli juuri tapahtunut. Hän avasi suunsa ja lisää verta valui maahan.
”Anteeksi Nefiri… en tarkoittanut”, hän sanoi rohisevalla äänellään. Sydämeni särkyi kun näin kyyneleiden valuvan hänen silmistään. Yhtäkkiä niiden kiilto sammui ja tiesin, että Isa oli kuollut. En voinut sanoa tai tehdä mitään, tuijotin vain häntä. Maailmalta tuntui katoavan pohja, ja hetken ajan olin kuin tyhjyydessä. Sitten tunteet valtasivat minut kaikki kerralla, enkä tuntenut muuta kuin sanoinkuvaamatonta kipua.
Sain pelkän raivon voimin heitettyä minua alhaalla pidelleen mustan naaraan kauemmas ja nousin ylös. Epäröimättä syöksyin harmaan kollikissan kimppuun ja tunsin jossain surun ja vihan seassa tyydytystä nähdessäni hänen sinisissä silmissään yllättyneisyyttä. En ollut koskaan taistellut näin, käyttäen kaiken voimani ja energiani. En miettinyt mitä tein, viiltelin kynsilläni vain sinne tänne. Harmaa kissa antoi samalla mitalla takaisin, mutta hän ei pysynyt mukanani ja sain hänet painettua maahan selälleen. Raastoin hänen vatsansa pehmeätä lihaa karvatuppojen lennellessä, kunnes kolli sai minut potkaistua päältäni. Lensin kauemmas, mutta sain kammettua itseni nopeasti ylös.
”Minä hoidan tämän”, harmaa kolli sanoi tovereilleen, jotka olivat jo hyökkäämässä kimppuuni. Viha kuohahti jälleen sisälläni; kaiken lisäksi hän oli ylimielinen. Valmistauduin klaanilaisen hyökkäykseen, mutta hän pääsi silti yllättämään minut. Parempana päivänä olisin ehtinyt reagoida, mutta ravinnon puute ja väsymys näkyivät liikkeissäni. Yhtäkkiä tunsin polttavan kivun lavassani ja sähähdin kun veri sotki valkoisen turkkini. Kaaduin maahan ja kierimme sähisevänä sekamelskana, mutta huomasin, että iskuni eivät enää osuneet yhtä tarkasti. Voimakkaat takajalat osuivat vatsaani ja lensin ilmaan. Tömähdin kauempana routaiseen maahan ja tunsin ilman poistuivan keuhkoistani.
”Eikö sinun pitänyt tappaa minut?”
Olisin halunnut sanoa kollille suorat sanat, mutta voimani eivät yksinkertaisesti riittäneet. Enempää iskuja ei kuitenkaan tullut, tunsin vain Ursan makean hengityksen pääni vieressä.
”Lähtekää reviiriltämme älkääkä ikinä tulko takaisin. Ja korjatkaa tuo pois.”
Tiesin jo, että ”tuo” tarkoitti Isan ruumista. Olin niin vihainen, että aloin itkemään, mutta tiesin, että minun taisteluni oli nyt taisteltu. Nousin ylös Ursan tukemana ja kävelimme hitaasti kohti punaruskeaa kissaa, joka makasi elottomana lumessa. Kissajoukkio oli jo lähdössä, kun joku raidallinen naaras saapui paikalle. He pysähtyivät kiinnitettyään häneen huomioonsa. Minä siirsin osan vihastani tuohon naaraaseen, jonka takia en saisi rauhassa surra menetettyä ystävääni näiden tappajien läsnä ollessa.
Isan luokse saavuttuani jalkani eivät enää tuntuneet kantavan, vaan lysähdin maahan. Painoin pääni hänen turkkiinsa. Nyt kun raivoni noita kissoja kohtaan oli jo pitkälti haihtunut, jäljelle jäi vain suru. En ollut tiennyt, että kenenkään oli mahdollista tuntea mitään näin voimakkaasti. Millään ei enää ollut väliä, kun Isa oli kuollut.

En tiennyt, kuinka kauan aikaa olin maannut Isan vieressä. Olimme kantaneet hänen ruumiinsa koko matkan takaisin ukkospolun toiselle puolen. Meidän oli ollut pakko lähteä heti, sillä klaanikissat eivät halunneet meidän jäävän reviirillensä. Pari heistä oli saattanut meidät rajalle ja varmistanut, että tosiaan lähdimme. Ainakin he olivat tajunneet olla hiljaa. Matkalla Ursa oli käynyt hakemassa Oreon ja Kikin, ja koska minä olin niin voimaton, että jaksoin tuskin kävellä, kolmikko oli kantanut Isan ruumiin. Nyt makasin tässä, enkä suostunut liikkumaan.
Tämä oli minun syytäni. Jos en olisi ollut niin tyhmä ja uhkaillut sitä klaanikissaa, hän ei ehkä olisi halunnut tappaa Isaa. Jos olisin tajunnut luovuttaa heille heti sen typerän jäniksen. Olisin voinut antaa Isan jäädä Kikin ja Oreon luo ja lähteä kahdestaan Ursan luo. Oikeastaan meidän ei olisi pitänyt lähteä tälle matkalle ollenkaan.
Minun oli pitänyt suojella heitä, enkä ollut pystynyt siihen. Olin niin typerä ja heikko ja vihasin itseäni sen takia.
Mutta sitäkin enemmän vihasin klaaneja ja sitä harmaata kissaa, joka Isan tappoi.
”Nefiri”, Ursa sanoi varovaisesti lempeällä äänellään. ”Meidän on mentävä. Täällä ei ole turvallista, hirviöt lähtevät kohta liikkeelle.”
Tosiaan, aamu oli jo saapunut ja aurinko oli nousemassa. Isan turkki ei ollut enää lämmin.
Nousin ylös ja huojuin hiukan. Ursa ja Oreo tarttuivat Isan ruumiiseen, emme voisi jättää häntä tänne. Halusin haudata hänet metsään.
Saavuimme entiseen leiripaikkaamme vasta, kun aurinko oli jo laskemassa. Matkanteko oli hidasta, sillä kaikki olivat surun murtamia ja väsyneitä. En kuitenkaan voinut vielä levätä, vaan sopivan paikan löydettyäni aloin kaivaa maata. Päätin haudata Isan tämän puun juureen. Sen oksalta hän oli saanut kiinni suuren oravan, josta oli riittänyt jokaiselle syötäväksi. Muistelin, miten ylpeältä hän oli näyttänyt tuodessaan oravansa muiden ihailtavaksi. Olisin voinut tappaa nähdäkseni sen ilmeen uudelleen.
”Tulkaa auttama-”, Ursa sanoi, mutta käännähdin nopeasti hänen suuntaansa keskeyttäen naaraan lauseen.
”Ei. Minä teen tämän yksin.”
Ja niin minä tein. Kaikkialle kehooni sattui rasituksesta, ja kaikkein eniten lapaani, joka oli kuin tulessa. Ursa oli osannut hoitaa sitä jotenkin, mutta kipu ei ollut lieventynyt. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä.
Yö oli jo pitkällä, kun arvioin kuopan olevan tarpeeksi syvä. Maa oli ollut jäässä, mikä oli huomattavasti vaikeuttanut kaivamista. Nyt Isan viimeinen leposija oli kuitenkin valmis.
Ursa ja Oreo kantoivat Isan ruumiin kuopan viereen. Kiki ilmestyi eteeni kyynelehtien. En ollut edes tajunnut, mutta hänhän oli Isan paras ystävä. Kuinka itsekästä, että minä omin kaiken surun. Hän painoi kuononsa Isan päälaelle ja yllätyksekseni hieraisi sitten päätään kaulaani vasten, kaiketi lohduttaen. Sitten hän asteli pois. Ursa ja Oreo kävivät hekin sanomassa hyvästinsä, jonka jälkeen jäljelle jäin vain minä. En oikein tiennyt, mitä tehdä. Mikään ei tuntunut oikealta eikä tarpeeksi arvokkaalta.
Lopulta painoin kuononi hänen päälakeaan vasten. Kuiskaukseni oli vain minun ja Isan korville suotu.
”Hyvää matkaa, rakas tyttäreni.”

//3663 sanaa

Author: Elandra