Taivaslaulu
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Katselin lämpimästi ensin Ruskapennun – tai siis Ruskan- oranssia pentumaista hahmoa, jonka jälkeen katseeni vaelsi suureen laikukkaaseen kolliin vierelläni, jonka pää oli kumartunut lähemmäs Ruskaa. Merkurius pennun kanssa oli hellyttävä näky ja se sai sydämeni hakkaamaan kiivaammin. Tuntui, että joka hetken kulkiessa ohitsemme, kiinnyin kolliin entistä enemmän. Tältäkö rakkaus tuntui?
Kaikesta ilosta ja onnesta huolimatta, tunsin syvän ja parantumattoman haavan sydämessäni, joka vuosi edelleen kiivaasti verta. Mietin edelleen Arielin ja Pluton pieniä hahmoja mullan alla yksin.. kylmässä. Sydäntäni särki. En halunnut käyttää Ruskaa hämähäkinseittinä haavalleni, vaan halusin antaa hänelle oman paikan sydämestäni. Jos olisin yrittänyt käyttää pientä kollia vain korvikkeena, tuntuisi kuin pettäisin hänet ja kuolleet pentuni. Mieleeni leijaili kuvia tulevasta. Tunsin niin paljon lämpöä ja rakkautta nyt jo, tuota pientä pentua kohtaan.
En ehkä pystyisi iloitsemaan elämän pienistä hetkistä nyt, olin aivan poissa tolaltani, mutta se oli ymmärretävää, että ylitse pääseminen ottaisi aikaa tapahtuakseen. Ja olin varma, etten koskaan kuitenkaan pääsisi yli rakkaitten pentujeni menettämisestä, vaan pieni särky sydämessäni tuntuisi lopun elämääni. Sen vain oppisi kestämään paremmin. Uskoin, että kuka vain läheisensä menettänyt samaistuisi siihen. Merkurius nosti katseensa sikeästi nukkuvasta tuhisevasta karvakasasta ja katsoi minuun. Hymyilin kumppanilleni väsyneenä.
”Mitähän se sinun velipoikasi on oikein touhuillut? Eikös tuo ole se sama kissa, kenet hän oli häätänyt Kuolonklaanin reviiriltä? Ulkonäkö ainakin sopisi”, puhuin sen verran hiljaa, ettei Ruskan uni häiriintyisi. Muistelin aikoja, jolloin olin ollut vielä Kuolonklaanissa ja erakkoveljekset heidän ystävänsä Dakotan kanssa olivat työskennelleet klaanille. Merkurius kohautti lapojaan, jonka jälkeen pudisti päätään kevyesti naurahtaen:
”Sen minäkin haluaisin tietää ja ehkä saammekin paremman selityksen, kuin uskommekaan.” Naurahdin pieni apeuden sävy äänessäni. Kurottauduin nuolaisemaan Merkuriuksen poskea, mutta pienen kokoni takia kolli joutui kumartumaan hieman pienen vinkkini huomattuaan.
”Taidan nyt levätä hetken, onko mitenkään mahdollista, että vahdit vähän, koska Ruska herää? Sen erakon olisi ehkä parasta selittää Ruskalle äkkinäinen maisemanvaihdos ja uudet kissat”, pyysin ja Merkurius nyökkäsi varma kiilto silmissään, kuin olisi ajatellut samaa itse.
”Nuku hyvin”, kolli naukui vielä ja sitten istahti pesän suulle siten, että omasi kuitenkin näköyhteyden pesään ja huomaisi sivusilmällä liikkeen suunnaltamme. Katsoin vielä kumppaniani kiitollisena, jonka jälkeen laskin pääni tassujeni päälle ja suljin silmäni. En kuitenkaan saanut nukkua levollisesti, vaan uniani piinasivat päivän tapahtumien kauhukuvat. Sätkin vähän väliä hereille, heräten joko Merkuriuksen tai Ruskan kuolemaan tai synnytykseni uudestaan kokemiseen. Joka ikinen kerta, minut lävisti se sama piinaava tuska ja suru. Kuitenkin aina, huomasin Merkuriuksen tarkkaavaisen katseen, joka sai minut rauhoittumaan. Kaikki oli hyvin. Ja se ajatus päässäni nukahdin taas uudestaan.
//Ruska? Mer? 😀
401 sanaa
