Kalla
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko | Eloklaanin leiri
Pelkästään Kuutamolaineen eleet ja puhetapa Kuolonklaanista kertoessaan näyttivät Kallalle, kuinka pelätty Eloklaanin naapuri oli. Selvästi he olivat myös hyvin kykeneväisiä ja voimakkaita onnistuttuaan vangitsemaan Mesitähden, joka oli Kallan muistin mukaan taitava soturi. Hetki hetkeltä Kallan uteliaisuus tästä vaarallisesta, häikäilemättömästä kissajoukosta kasvoi, ja hän katui hieman sitä, että oli saapunut nimenomaan Eloklaanin reviirille. Toisaalta hän ei ollut varma, olisiko ollut aivan yhtä tervetullut klaanin riveihin.
”Voisikohan heidän luonaan vierailla?” Kalla kysyi hymyillen ja päätti näytellä hieman hyväuskoista. Kuutamolaine pudisti heti päätään näyttäen melkein epäuskoiselta kysymyksen kuullessaan.
”Ei. Heidän päällikkönsä vihaa kaikkia Kuolonklaanin ulkopuolisia kissoja”, mustavalkoinen soturikissa selitti. ”Sinun on parempi pysyä heistä kaukana.”
Kalla ei ollut yllättynyt tämän kuullessaan, sillä ei hänellä ollut mitään syytä olettaa ystävällisyyttä Kuolonklaanilta. Ei pelkästään Kuutamolaineen kertomuksen vuoksi, vaan myös siksi, etteivät kissat yleensäkään ottaneet vieraita avosylein vastaan. Eloklaani tuntui poikkeukselta sääntöön. Kallan kaksijalkalassa tapaamat kissat olivat aina epätoivossaan vihamielisiä ja armottomia, eikä heillä yksinkertaisesti ollut varaa luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä. Sama ajattelu oli lähtemättömästi iskostunut Kallankin mieleen, joten hän ymmärsi Kuolonklaania. Oli parempi pitää vieraat kissat loitolla. Riski oli suuri ja mahdolliset hyödyt pienet.
Kallalle alkoi valjeta, miksi kahden klaanin välisessä sodassa oli käynyt niin kuin oli käynyt. Kuolonklaani oli kylmän realistinen ja järkevän epäilevä ja kyyninen. Eloklaani taas oli liian luottavainen ja jalo, valmis antamaan jokaiselle mahdollisuuden silkkaa hyvyyttään. Kalla oli joskus tavannut kaksijalkalassa eloklaanilaisten tapaisia kissoja: sellaisia, jotka kaiken sen masentavan harmauden ja jokapäiväisen nälkää, janoa ja väkivaltaa vastaan käydyn taistelun keskellä uskoivat rakkauteen, ystävyyteen ja hyväsydämisyyteen. He uskottelivat itselleen, että heiltä varastettu ruoka päätyi varmasti sitä enemmän tarvitsevalle, vaikka heidän jalkansa painoivat nälästä ja kylkiluut paistoivat sotkuisen, kiillottoman turkin alta. Kalla vei heiltä armottomasti kaiken, minkä ahneilla kynsillään irti sai, eikä tuntenut pienintäkään pistosta omassatunnossaan. Hän nimittäin tiesi, etteivät he koskaan eläneet pitkään muutenkaan. Piru vie, hyväsydämisyys oli ollut viedä Kallan itsensäkin hengen.
Nyt hän oli järkevämpi, mikä teki hänestä entistä kylmemmän ja itsekkäämmän. Kaksijalkalasta lähdettyään Kalla oli päättänyt elävänsä jatkossa vain itsensä vuoksi. Hän ei enää koskaan uhraisi ajatustakaan muille kissoille. Kalla oli hiljalleen päätymässä siihen tulokseen, että Eloklaani vaikutti hänelle täydelliseltä ympäristöltä kukoistaa.
”Olipa onni, että satuin sitten juuri teidän reviirillenne”, Kalla sanoi virittäen kasvoilleen ujon hymyn. ”Kuutamolaine, olisi suuri kunnia, jos saisin liittyä Eloklaaniin. Olen niin kaivannut jotain tällaista… Haluaisin vain tuntea oloni hyväksytyksi ja olla osa jotain. Lupaan, että klaaninne jäsenenä tekisin kaikkeni Eloklaanin vuoksi. ”
//Kuutamo?
