Roska
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Kujakissayhteisö
Istuin uloskäynti-ikkunan edessä sijaitsevalla puisella tasolla ja odotin Leopardin paluuta. Naaras oli lähtenyt Keijon ja Silverin kanssa etsimään ruokaa kaksijalkalan kujilta. Leopardilaikukas naaras oli vihdoin ja viimein luvannut viedä minut ja Hyökyaallon ulos pesästä. Hento ja Mesiläinen pääsisivät ulos meidän jälkeemme. Kieltämättä olisi ollut turhan riskialtista viedä neljä nuorta kissaa yksin ensimmäistä kertaa ulos. Olin kuullut paljon kertomuksia siitä, millainen kaksijalkala oli ja mitä kaikkia vaaroja siellä piili, mutta en osaisi tehdä mitään, mikäli kohtaisin niitä.
Käänsin hetkeksi katseeni pois kujalta ja käännyin katsomaan Tyrskytiikeriä, joka oli tovi sitten saapunut pesään tuntemattoman kissan kanssa. Vaaleanruskea raidallinen naaras oli aikalailla saman ikäinen kuin minä ja sisarukseni. Hän oli uusi kujakissayhteisön jäsen, halusi sitä tai ei, sillä jokainen, joka käpälällään astui kaksijalkalaan oli tullut jäädäkseen.
Kuulin jonkun lähestyvän pesän ulkopuolelta, joten katseeni kääntyi uudesta tulokkaasta takaisin kujalle. Kun näin partion loikkivan ikkunalle, jouduin pudottautumaan alas ikkunalaudalta tehdäkseni heille tietä. Leopardi loikkasi sulavalla loikalla sisään pesään, suussaan metallinen pieni astia. Leopardilaikukkaan naaraan perässä tuli kaksi muuta kissaa. Hieman pulskahkon Keijon liikkeet eivät olleet puoleksikaan yhtä sulavia kuin hänen edellään kulkevan Leopardin. Kolli pääsi hädin tuskin sisään pesään ja sisään päästyään tämä vaappui eteenpäin hauskan näköisesti. Keijo oli toisinaan hieman laiska, mutta loppujen lopuksi hyvin harmiton. Mitä olin hänen toimiaan seuraillut, hän yritti tulla toimeen kaikkien kanssa. Keijosta näki jo kaukaa, ettei hän nauttinut tehtävistään yhteisössä, mutta jokin toistaiseksi tuntematon syy sai hänet nauttimaan olostaan luonamme.
”Sinä oletkin jo aivan valmiina lähtöön”, Leopardi tassutti luokseni hymyillen. Hän oli vienyt metalliastian alatason keskustaan ja hakenut Hyökyaallon mukaansa. Vastasin pienellä nyökkäyksellä. Täysikasvuinen naaras loikkasi ikkunalaudalle ja viittoi meidät peräänsä.
”Olkaa varovaisia, ettette putoa”, naaras huolehti. Annoin Hyökyaallon mennä ensimmäisenä. Siro kolli loikkasi ketterästi alas ikkunalaudalta Leopardin esimerkin lailla. Kun kolli pääsi loikkaamaan seuraavalle, alemmalle tasolle, pudottauduin itsekin alas ikkunalaudalta. Olimme harjoitelleet loikkimista ja pyrkineet edistämään tasapainoamme alakerran perällä sijaitsevien tasojen avulla, joten pidemmätkin pudotukset hoituivat ongelmitta.
Muutaman loikan jälkeen pääsin maahan metallisen säiliön kautta. Maa oli täysin erilainen kuin pesän puinen, sileä lattia. Seisoin parhaillani mustalla pinnalla, joka tuntui käpälieni alla epämukavemmalta kuin pesän pohja. Maa oli sotkuinen ja siellä täällä lojui roskia ja pikkuruisia kiviä, jotka pistelivät inhottavasti polkuanturoitani. Leopardi kääntyi meidän puoleemme hymyillen.
“Painakaa tarkasti tämä kaksijalkalan pesä ja sen ympäristö mieleenne, jotta tunnistatte sen jos joudumme erilleen. Käydään ihan pikaisesti vain kiertämässä tätä lähialuetta”, laikukas naaras sanoi lämpimällä äänellään ja viittoi meidät peräänsä. Päästin taas veljeni edelleni, sillä halusin kulkea kaikessa rauhassa jälkimmäisenä, jotta ehtisin tarkastella uutta elinympäristöäni mahdollisimman tarkasti.
Kaksijalanpesä jossa asuimme, oli huomattavasti rähjäisemmän näköinen kuin ne pesät, mitä sen ympärillä oli. Muiden pesien seinät olivat puhtaita ja huomattavasti kirkkaamman värisiä, kun omamme oli haalistunut ja rapistunut. Pesämme ikkuna-aukot oli peitetty puilla, mutta muiden pesien ikkunat olivat avonaisia. Olisin halunnut tietää, miksi juuri tämä pesä oli valikoitunut kujakissayhteisön tukikohdaksi, eikä ennemmin joku parempikuntoisista. Mietin mielessäni, että ehkä syy oli juurikin se, että pesä oli niin huonokuntoinen. Kaksijalat varmasti karttoivat pesän kaukaa, sillä kuka nyt haluaisi elää tämän näköisessä röttelössä, kun vieressä oli parempiakin. Tykästyin ajatukseen ja päätinkin mielessäni, että niin siinä oli täytynyt käydä. Kujakissayhteisön perustaja oli kuollut kauan, kauan sitten, joten en saisi koskaan todellista syytä selville.
Leopardi kulki rauhallisin askelin kaksijalkojen pesien seiniä pitkin eteenpäin, varmistaen vähän väliä meidän olevan yhä hänen perässään. Ränsistynyt pesä jäi taaksemme suunnatessamme eteenpäin. Kävelin Leopardin ja Hyökyaallon perässä kaksijalan pesien varjoissa ja silmäilin uteliaana ympäristöä. Kaksijalkalan äänet olivat paljon kovempia pesän ulkopuolella. Vähän väliä kuulin hirviön murahtavan jossain kauempana, mutten osannut paikantaa mistä ääni tuli. Välillä ohitsemme pyyhälsi kovaäänisesti muriseva hirviö. Pelkäsin hirviöiden huomaavan meidät, mutta ne kaikki kulkivat ohitsemme pysähtymättä. Neljännen hirviön juostessa ohitsemme, osasin ottaa jo vähän rennommin, aivan kuten Leopardikin teki. Hän vähät välitti hirviöistä, jotka juoksivat pienen ukkospolun vieressä olevaa, suurempaa ukkospolkua pitkin.
Olimme ohittaneet neljä suurta, korkeaa kaksijalan pesää, kun Leopardi kääntyi erään pesän kulmalta vasemmalle. Kävelin veljeni perässä pienemmälle kujalle, joka muistutti hieman pesämme sisäänkäyntinä toimivaa kujaa. Tämän kujan perällä ei kuitenkaan ollut tasaista kiviseinää, vaan puinen aita. Leopardi käveli ripein askelin aidan luokse ja kumartui kurkistamaan sen alaosassa sijaitsevan aukon kautta sen toiselle puolelle. Aukko oli melko pieni, mutta kyllä siitä täysikasvuinen kissakin mahtuisi. Kuulin hirviöiden juoksevan aidan takana. Mihin Leopardi oli oikein viemässä meitä?
“Mitä sen toisella puolella on?” Hyökyaalto kysyi ja yritti kurkkia Leopardin ohi aukosta. Laikukas naaras kääntyi puoleemme kasvoillaan tuttu, lämmin hymy.
“Siellä on ukkospolku, joka meidän tulee ylittää päästäksemme nurmialueelle. Kuulette varmaan hirviöiden murinan? Niitä juoksee vähän väliä ukkospolun yli, joten meidän on odotettava hetki sopivaa väliä. Kun annan merkin, juoskaa perässäni suoraan ukkospolun yli pysähtymättä”, naaras ohjeisti. Me molemmat nyökkäsimme merkiksi, että olimme ymmärtäneet kasvattajamme käskyn. Leopardi työnsi taas päänsä aidan toiselle puolen ja jäi odottamaan. Kuulin, kuinka hirviöt juoksivat puisen aidan toisella puolen vauhdikkaasti ohi. Pian murina vaikeni, ja jäljelle jäi vain kauemmas lipuvat äänet. Leopardi antoi merkin ja syöksyi vauhdilla aukosta läpi. Mesiläinen seurasi laikukasta naarasta juosten ja minä seurasin veljeäni. Juoksin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin ukkospolun mustaa pintaa pitkin sen toiselle puolelle. Pysähdyin käpälät liukuen nurmelle Leopardin luokse ja käännyin uteliaana katsomaan taaksemme jäänyttä, kivipintaista ukkospolkua. Seuraava hirviö pyyhälsi jo ohitsemme. Kumarruin matalaksi, sillä polun ja meidän välillä matkaa oli vain parin ketunmitan verran. Kun hirviö juoksi vauhdikkaasti ohi, saatoin tuntea sen kovan vauhdin turkillani, kun vauhdista syntynyt tuulenpuuska takertui siihen.
“Se meni todella hyvin”, Leopardi kehui leveä hymy kasvoillaan ja työntyi edellämme läpi pensaasta, josta pääsi nurmialueelle, “tällaisia alueita on kaksijalkalassa muutamia. Usein alueet ovat katuja rauhallisempia, kun täällä on vain vanhoja kaksijalkoja, joskus pentuja ja koiriakin. Kaksijalat pysyttelevät useimmiten tuolla pienellä ukkospolulla, joka kulkee nurmialueen läpi. Ne saattavat istua täällä ja nauttia lämmöstä viherlehtisin.” Silmäilin tarkkaavaisena maisemaa, joka poikkesi täysin kaksijalkalan harmaudesta. Nurmi oli vihreää ja siellä täällä kasvoi pensaita ja puita. Joissakin pensaissa oli kauniita, erivärisiä kukkia. Oliko tämä pieni metsä kaksijalkalan keskellä? Täytyi olla, vaikken ihan ymmärtänytkään, miksi kaksijalat olivat halunneet metsän kaksijalkalaan.
Leopardi johdatti meidät pensaiden suojassa eteenpäin. Mesiläinen kulki ripein askelin naaraan kannoilla, mutta minä huomaamattani jättäydyin vähän kauemmaksi kaksikosta. Katselin kaksijalkoja, jotka kulkivat kävellen nurmialuetta halkovaa polkua pitkin. Osa kaksijaloista oli yksin, mutta toiset kulkivat kaksistaan tai isommissa porukoissa. Mitä useampi kaksijalka oli yhdessä paikassa, sitä isompi ääni niistä kuului. Nuoremmat kaksijalat olivat selvästi kaikista äänekkäimpiä. Olisin halunnut jäädä seuraamaan kaksijalkojen puuhia, mutta epäonnekseni Leopardi johdatti meidät pois nurmialueelta.
“Älä jää jälkeen”, vaaleanruskea naaras hoputti minua, kun matkaa välillemme oli kertynyt yli ketunmitan verran. Huokaisin pettyneenä ja kiristin tahtiani saavuttaakseni veljeni ja Leopardin.
“Ehdit kyllä katsella kaksijalkalaa enemmän kuin tarpeeksesi, kunhan vain kasvat ensin vähän”, naaras lupasi lämpimällä äänellään. En olisi jaksanut enää odottaa. Olin viettänyt kuusi kuuta pesässämme ja nyt viimein olin päässyt ulos. Minulle olisi riittänyt edes pieni rauhallinen hetki tarkkailla kaksijalkoja, mutta Leopardi ei ymmärtänyt sitä. Pettyneenä kuljin Hyökyaallon ja Leopardin perässä toista reittiä takaisin pesällemme. Tämäkin reitti kulki pitkälti syrjäisempien katujen läpi niin, että olimme piilossa kaksijalkojen katseilta. Harmi, ajattelin mielessäni. Olisin mielelläni kulkenut kaksijalkojen lähellä ja seurannut heidän toimiaan.
