Jupiter
//Kirjoittaja: Sirius
//Erakko | Tuntematon alue
Katselin huolestuneena molempiin pentuihini. Blackin lavasta vuosi verta ja Salamanterin tassu vuoti pahasti verta. ’Mistä löydän heille parannusvälineitä? En osaa parantaa heitä!’ ajattelin kauhuissani. Yritin pysyä rauhallisena. ”Salamanteri, pystytkö kävelemään? Black, miten voit?” kysyin huolestuneena ja tutkin heidän haavojaan. ”Ei tarvitse…huolehtia, isä. Me olemme…ihan kunnossa.” Salamanteri ähkäisi. Pudistin päätäni. ”Ettehän ole. Katsokaa nyt, te olette aivan verillä! Minun on vietävä teidät leiriin.” sanoin rohkeasti, vaikka oikeasti minun teki mieli lyyhistyä itkemään. ”Ei meillä ole mitään hätää, ihan oikeasti. Olethan sinäkin saanut ketuilta haavoja monia kertoja! Ja sitä paitsi, vuotaa sinultakin verta.” Black yritti sanoa. Minua alkoi hieman suututtaa. Tiesin, että pentuni kuitenkin yrittivät tehdä minun hyväkseni. ’Pikkuiset poikani. Te olette minulle aina pentuja, kasvaisitte miten isoksi tahansa.’ ajattelin hieman murheellisesti. Kunpa Untuvatassu ja Hahtuvatassukin olisivat paikalla. Samoin Höyhen, tai Höyhenhalla, sillä Salamanteri oli kertonut minulle hänen uuden nimensä.
”Kuulkaas nyt! Vaikka yrittäisitte olla kuinka rohkeita tahansa, se ei nyt, anteeksi vain, riitä. Minä olen isänne, teitä vanhempi, isompi ja vahvempi. Ja nyt minä olen sitä mieltä, että teidän etunne on edellä.” nau’uin ja nappasin heitä kumpaakin niskanahasta kiinni. Se ei ollut kovin vaikeaa, olinhan voimakas, mutta Black ja Salamanteri olivat lähes täysikasvuisia kissoja. Kannoin kummatkin leiriin saakka välittämättä heidän mutinastaan. Laskin heidät maahan. ”No, olinko oikeassa?” kysyin. Salamanteri nyökkäsi tassu verta yhä vuotaen. Black ei vastannut, murahti vain ja käänsi päänsä. Katsoin heitä tiukasti. ”Nyt hoidamme haavanne.” sanoin yrittäen kuulostaa vakuuttavalta. En ollut ollenkaan varma, miten hoitaisin ne. Ehkäpä etsisin yrttejä, mutta enhän minä niitä osannut käyttää! Ja mitä metsän kasveja oikein tarvitsisin? Selvästikin poikani huomasivat epätoivoisuuteni, joten Black avasi suunsa. ”Kun olin siellä klaanissa, muistan ehkä Hehkuaskelen; hän oli parantajamme, sellainen kissa joka paransi muita. Yhden yrtin muistan, se oli kai hämähäkinseitti? Sen piti kai auttaa haavojen lievittämisessä ja sitomisessa.” hän naukui heikosti. Pinkaisin sanaakaan sanomatta ulos. Minun piti löytää sitä hämähäkinseittiä! Tiesin vanhan pyökin, jonka sisällä oli hämähäkinseittiä. Se oli lähellä leiriä. Suuntasin eteenpäin nopein askelin. Toivottavasti he eivät kuolisi! Jos kuolisivat, syyttäisin itseäni koko elämäni! ’Älkää heitä tappako, tappakaa minut!’ ajattelin. Nousin koko matkan kukkulaa pitkin ja näin pyökin edessäni. Tassutin sinne ja tarkistin, oliko siellä hämähäkinseittiä. Löysin sieltä paljon läpinäkyvää, ohutta seittiä. Tein niistä kasan ja tartuin hampaillani niistä kiinni. Lähdin juoksemaan kohti leiriä. Juoksin kovaa kohti leiriä. Käpäläni takoivat maata tasaiseen tahtiin. Juoksin sisään leiriimme. ”Jupiter! Toitko hämähäkinseittiä?” Salamanteri kysyi toiveikkaasti. Nyökkäsin huohottaen. ”Toin.” sanoin. Yritin sitoa heidän haavansa, mutta tiesin etten yltäisi sen Hehkuaskelen tasolle. ’Kissa joka parantaa muita? En ole ikinä kuullutkaan, mutta kaipa sellaisesta on paljon hyötyä.’ ajattelin toivoen, että haavat parantuisivat.
//Mantru? Blacksu?\
