Neponen
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kaksijalanpesän sisäänkäynti kolahti, kun Neposen kaksijalka astui sisään. Neponen kirosi haukotuksen lomassa hyvän unen keskeytymistä. Neponen oli juuri ollut ahmimassa isoa annosta onnikalaa, kun hän oli herännyt pesän ulkopuolelta kuuluviin ääniin.
”Kuule hei, vähän huomaavaisuutta päiväuniani kohtaan!” Neponen naukaisi närkästyneenä.
Kaksijalka kuitenkin vain tervehti Neposta tavalliseen tapaansa, ehkä jopa hiukan innokkaammin kuin yleensä. Neposen silmät kiinnittyivät valtavaan neliskanttiseen, vaaleanruskeaan esineeseen.
Kolli siirtyi nuuhkimaan sitä. Siinä ei ollut yhtään Neposen ominaishajua, ja vain hitusen kaksijalan ominaishajua. Enimmäkseen se tuoksui ulkoilmalta ja kyseiseltä ruskealta asialta. Sellaisen sisältä löytyi usein Neposen ruokia, mutta tämä ei haissut lainkaan ruoalle. Se oli suuri pettymys, sillä Neponen oli jo ehtinyt innostua ajatuksesta, että saisi oikeasti niin paljon onnikalaa kuin hänen unessaan oli ollut tarjolla. Neponen puski esineen kulmaa kolmesti poskellaan niin, että siihen varmasti jäi hänen hajumerkkinsä. Noin. Se oli nyt täysin Neposen omaisuutta.
Kaksijalka oli ottanut ulkoturkkinsa pois ja laskeutui nyt istumaan Neposen viereen, tutkailemaan esinettä, jonka se oli Neposelle tuonut. Neponen katsoi palvelijaansa odottavasti. Se yritti sanoa Neposelle jotain, mutta mölinässä ei ollut mitään järkeä.
”Mikä se on?” Neponen vaati tietää.
Hän muisteli nyt, että hänen kiipeilypuunsa oli tullut samanlaisen, suuren neliskanttisen esineen sisällä. Neponen innostui siitä ajatuksesta, että saisi toisen kiipeilypuun!
”Onko siellä jotain?” Neponen puski reunaa uudelleen, kiinnittäen tällä kertaa huomiota sen painoon. Kuutio oli raskas, eikä liikkunut Neposen voimasta ollenkaan. Kaksijalka vastasi jotain, mutta Neponen ymmärsi ainoastaan oman nimensä, jonka kaksijalka mainitsi kahdesti.
”Voitko avata sen?” Neponen pyysi kärsimättömänä. Hän päästi näyttävän haukotuksen hoputtaakseen kaksijalkaansa. Miksei se voinut vain totella häntä?!
Mutta Neposen onneksi kaksijalka tottelikin. Se antoi Neposen päälaelle muutaman silityksen, nousi takajaloilleen ja haki jonkin kaksijalkojen asian. Neponen tuumasi sen olevan jonkin sortin kynnenkorvike. Kaksijaloilla oli tosi epäkäytännölliset, litteät ja tylpät kynnet, minkä vuoksi ne tarvitsivat usein jotakin terävää esinettä tassunjatkeeksi. Se oli Neposesta aika noloa… Mutta hän ei sanonut sitä kaksijalalleen. Neponen toivoi mielessään tämän tajuavan tilanteen säälittävyyden ihan itsekin.
Toisinaan Neposen kävi sääliksi omaa kaksijalkaansa. Miten se pystyisi puolustamaan reviiriään ilman siihen tarvittavia teräviä kynsiä ja hampaita? Toisaalta kaksijalka sai kyllä kiittää onneaan siitä, että sai olla Neposen omistuksessa. Neposella kun oli tapana hoitaa pesän sisäänkäynnin vahtiminen. Eikä Neponen edes vaatinut siitä lisähyvitystä.
Mystinen esine alkoi repeytyä kahtia kaksijalan kynnenkorvikkeen ansiosta. Pian se olikin jo auki yhdestä sivusta. Neponen yritti kurkkia nähdäkseen sisällön, mutta kaksijalka laittoi käpälän hänen päänsä eteen. Neponen kurtisti kulmiaan. Kaksijalan paljas etukäpälä näytti helposti pahoinpideltävältä. Toisinaan koulutuksessa piti käyttää vähän raaempia keinoja, Neponen jos joku tiesi sen. Kaksijalka kuitenkin väistyi tarpeeksi pian tieltä ja päästi Neposen näkemään kunnolla, mitä sisältä paljastui.
Neponen oli hyvin hämmentynyt. Siellä ei ollut kiipeilypuun osia, ei ruokaa, ei leluja, eikä mitään muutakaan mielenkiintoisen näköistä tai hajuista. Kolli kohdisti odottavan, mutta hiukan pettyneen katseensa kaksijalkaan. Neponen sai silityksiä ja rapsutuksia, sitten kaksijalka alkoi purkaa sisältöä ulos. Neponen soi sisältä paljastuneelle, omituisen muotoiselle, isolle esineelle pari nuuhkaisua, mutta kyllästyi sitten ja päätti mennä jatkamaan nokosia.
Neponen heräsi siihen, kun kaksijalka kaappasi hänet syliinsä. Kolli ei edes jaksanut sanoa mitään, hän ainoastaan loi kaksijalkaan äärimmäisen toruvan katseen. Niin tympääntynyt hän oli moisesta, jo toisesta päiväunien tahallisesta keskeyttämisestä. Kaksijalka näytti pahoittelevalta ja aavistuksen katuvalta, mutta tämän kaksijalan mau’ut tihkuivat Neposen mielestä pelkästään intoa. Se tuntui hänestä hyvin ristiriitaiselta ja hämmentävältä. Mutta jos jotakin, niin kaksijalat olivat ristiriitaisia. Sen tiesi jokainen kissa, mutta kaikkein parhaiten sen tiesi Neponen. Kaksijalan toimissa ei useinkaan ollut mitään tolkkua. Ne tekivät niin paljon turhia asioita, ja silti liian vähän hyödyllisiä asioita.
Ennen kuin unenpöpperöinen köriläs ehti edes tajuta, mihin suuntaan kaksijalka oli häntä viemässä, Neponen laskettiin johonkin pehmeälle mutta tasaiselle alustalle. Kolli vilkuili ympärilleen hämmentyneenä. Hän oli suunnilleen oleskelupedin korkeudella, yllättävän tilavassa, koppamaisessa paikassa. Kapistus ei kuitenkaan ollut suljettu kuten matkakoppa, jossa Neponen välillä matkusti pitkiä matkoja. Neponen kiinnitti huomion siihen, että vaikka häntä ympäröi nyt pienet, pehmeän näköiset, kauluriin asti ulottuvat harmaat reunat, pääsisi kolli hyppäämään tämän vekotuksen päältä pois itse. Neponen kurkki reunan yli, ja alkoi sitten tapittamaan kaksijalkaansa, joka mölisi jotain ja nosti toista etukäpälää.
Äkkiä kollin pään päälle ilmestyi jotain. Silloin Neponen loikkasi nopeasti alas lattialle. Ruskea kolli kipitti tuuhea häntä perässä viuhuen kauemmas kaksijalasta. Mitä se oikein yritti hänelle tehdä? Oliko se seonnut?
Neponen kääntyi katsomaan kaksijalkaansa, joka oli jäänyt kummallisen, harmaan otuksen viereen, jolla oli neljä mustaa jalkaa. Sen tassut olivat pyöreät ja mustavalkoiset. Erikoista. Kuin sillä olisi ollut kaksi tassua jokaisessa jalassa, Neponen tuumi. Neposella tuli niiden pyöreydestä vähän mieleen hirviön tassut, vaikka hirviöillä olikin monta, monta kertaa suuremmat ja jykevämmät tassut. Oliko tuo jonkun sortin hirviön pentu?
Uteliaisuus vei voiton. Neponen asteli rauhallisesti lähemmäs otusta, ja tajusikin pian, ettei se haissut yhtään miltään elävältä. Haju oli kuitenkin jollain tapaa tuttu.
”Hetkinen! Onko tuo se minkä sinä toit siinä kuutiossa?” Neponen kysyi kaksijalalta.
”Miten se on mahdollista?” Neponen katsoi kaksijalkaa, joka vastasi jotain, joka tietenkään ei vastannut yhtään kollin kysymykseen.
Kotikisu pudisteli päätään. Tämä oli niitä kaksijalkojen ihmeellisiä juttuja, joihin ei vain tuntunut olevan mitään järkevää selitystä. Ei ainakaan semmoista, jonka kissa olisi voinut ymmärtää, kun kerran edes Neponen ei ymmärtänyt. Ja Neponen oli kuitenkin maailman komein ja fiksuin kolli. Jotkut asiat piti vain hyväksyä. Mitä sitä nyt ylimääräisellä ajattelulla päätään vaivaamaan. Tosi oli, että kaksijalat pystyivät joskus yllättäviinkin asioihin tylpistä littakynsistään huolimatta.
Neponen ravisteli pörheää päätään. Sitten hän muisti olleensa juuri itse tuon kyseenalaisen kapistuksen sisällä! Mitä himskattia oikein oli tekeillä? Ja mitä kirottua omituinen kapistus oikein teki Neposen kotona?
Neponen tajusi kaksijalan yrittävän puhua hänelle. Hän käveli lähemmäs ja istahti tämän jalkojen juureen.
”Sinä olet seonnut.”
Kaksijalka sanoi Neposen nimen, silitti Neposta ja osoitti sitten karvattomalla tassullaan harmaata kaksijalkojen tekemältä näyttävää kapinetta.
”Joo, olet täysin seonnut.”
Suuren, huomionkipeän kollin mielipide muuttui kuitenkin hetkessä, kun Neposen kaksijalka lähti kuljettamaan kollia tämän uuden kaksijalkojen kehittämän härvelin kyydissä ulos Neposen kotipihalta. Neponen totesi sen olevan jonkinlainen pientä hirviötä jäljittelevä menopeli, joka oli suunniteltu ja tehty nimenomaan varta vasten Neposen käyttöön. Kotikisu oli nähnyt muutamia kertoja ikkunasta, kun satunnainen kaksijalka kuljetti kaksijalanpentuaan hiukan saman mallisessa menopelissä.
Neposelle oli selvinnyt myös, että kaksijalka sai muutettua Neposen puoliaukinaisen paikan kopaksi, kun tämä oli estänyt Neposen pään yläpuolelta kollin kasvojen eteen siirtyvällä verkkomaisella osalla Neposen pääsyn pois kyydistä. Sisäpuolelta Neponen pystyi tarkkailemaan verkon läpi sekä menosuuntaa, että takanaan kävelevää kaksijalkaansa.
Hetken ympäristöä uteliaana tarkkailtuaan Neponen otti mukavan makuuasennon rauhallista vauhtia liikkuvassa kopassaan. Hänellä ei ollut ajatustakaan, mistä kaikesta hän oli aikaisemmin jäänyt paitsi, kolli ajatteli. Neposella oli erittäin tärkeä olo kulkiessaan eteenpäin tämän suuren kopan kyydissä.
“Voi, kunpa Kalle ja Muru näkisivät minut nyt!”
Neposen hämmästykseksi kaksijalka kääntyi polulla ja lähti viemään häntä sen kaksijalkalan alueen suuntaan, missä Kalle ja Muru asuivat. Vähän matkan päästä se nosti verkkomaisen katon puoliksi pois Neposen päältä niin, että Neposen oli helpompi nähdä ympärilleen.
Ruskea kolli kohottautui istumaan ja nuuhkimaan kiinnostuneena ympäristöään. Ohitse käveli kaksijalkoineen muutama tyhmä pikkukoira, joista yksikään ei hoksannut Neposen istuvan menopelinsä kyydissä ja katselevan niitä korkeuksista.
Neponen hymyili itsekseen. Tämä se vasta oli elämää! Hänen ei enää tarvitsisi patikoida yksin ulkona salaa; hän voisi vain istua kyydissä ja nauttia tuulenvireestä kaulurillaan.
Totta puhuen Neponen ei ollut jaksanut käydä kävelyllä kuihin, sillä lehtikadon aikaan kollia ei ollut houkutellut kylmyys, ja sen jälkeen laiskottelu oli jäänyt tavaksi. Hän kyllä kaipasi Kallea, mutta ei ollut varma, olisiko enää tervetullut Kallen luokse näin pitkän ajan jälkeen. Mitä jos Kalle ei enää ihailisikaan häntä? Entä jos Kalle oli loukkaantunut, ettei Neponen ollut käynyt vierailulla?
Nyt Neponen yritti kuitenkin työntää ajatukset sivuun. Ehkä hän saisi Kallelta vielä entistä enemmänkin huomiota, kun kertoisi tälle, miten pääsi nykyään ulkoilemaan ilman, että joutui käyttämään jalkojaan mihinkään! Sitä paitsi ei ollut mitenkään mahdollista, että kukaan unohtaisi Neposen kaltaisen kissan.
