Kalla
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala
Taivas oli värjäytymässä punertavaksi merkiksi tulevasta aamusta. Kujan suojissa Kalla näki taivaasta vain kapean kaistaleen, mikä ei tarjonnut paljoa tietoa. Hän oli kuullut joidenkin kissojen – kuten erään vanhan parantajanaaraan, jonka Kalla oli monia kuita sitten tavannut – kykenevän päättelemään sijaintinsa auringosta ja tähdistä. Kalla ei ollut koskaan opetellut tätä jaloa taitoa, sillä kaksijalkalassa se oli turha. Täällä ei näkynyt tähtiä, ja naaras oli alkanut jo epäillä, oliko näitä ”tähtiä” olemassa ollenkaan. Auringon olemassaolosta hän oli varma, vaikka kaksijalkalan korkeaseinäisiä kujia se valaisikin kehnosti. Tähtien ja auringon sijaan hän oli tottunut hyödyntämään kaksijalkojen ukkospolkujen vierille pystyttämiä valotolppia. Niiden kelmeä valo ei tuntunut luonnolliselta, mutta tuttuudessaan turvalliselta. Kalla arveli, ettei niitä metsästä löytyisi.
Vaivihkaa Kalla hyppäsi alas laatikostaan. Kielo oli nukkumassa, kuten hän oli odottanutkin. Naaraan kauneusunet kestivät yleensä pitkälle päivää, eikä hirviöidenkään ulina pystynyt herättämään tätä ennen kuin Kielo itse päättäisi nousta. Myös Kallan yöllä tapaama vieras erakko nukkui, mikä mustan naaraan mielestä oli melko varomatonta. Kenties kolli piti häntä ja Kieloa sen verran vaarattomina, että uskalsi nukkua rauhassa.
Musta naaras loi vielä viimeisen silmäyksen siskoonsa, ennen kuin käänsi tälle – toivottavasti – viimeisen kerran selkänsä. Yön pimeinä tunteina hän oli kerta toisensa jälkeen tullut siihen päätökseen, että oli viimein hänen aikansa lähteä. Kalla oli kyseenalaistanut itseään, vakuutellut, että tuttu ja toisinaan turvallinen oli parempi kuin täysin vieras alue, missä hänen mahdollisuutensa eivät olleet taatut. Lähteminen oli kuitenkin tuntunut hetki hetkeltä houkuttelevammalta ajatukselta, ja siihen Kalla oli lopulta päätynyt. Hän jättäisi taaksensa Kielon, nämä tunkkaiset pahvilaatikot ja lemuavan kaksijalkalan julmine erakkoineen. Hän uskoi eväidensä riittävän metsässäkin, vaikka se olisi vaarallisempi.
Kalla vilkaisi vielä kerran tuota salaperäistä kollia. Hän löytäisi ne klaanit, joista tämä oli puhunut. Kalla ei tiennyt, mihin suuntaan lähteä, eikä ollut uskaltanut kysyä. Jos hän olisi sanallakaan vihjannut lähtevänsä, olisi Kielo alkanut parkua ja vaatia, että Kalla ottaisi hänetkin mukaansa. Se ei ollut vaihtoehto, ei missään tapauksessa: Kielo oli nyt menneisyyttä. Kallalle ei tuottaisi ongelmia ajatella, ettei hänellä koskaan mitään siskoa ollutkaan.
Hän asteli kujan päähän: sen pidemmälle hän ei oikeaa reittiä tiennyt. Kalla katsoi vasemmalle, sitten oikealle. Hän ei pitänyt siitä, ettei tiennyt jotain, eikä halunnut jättää asioita sattuman varaan. Nyt hänen olisi kuitenkin summanmutikassa valittava jompikumpi suunta. Lopulta Kalla lähti oikealle.
Tähän aikaan päivästä kaksijalkalan kadut olivat hiljaiset. Hirviöt olivat kaiketi nukkumassa vielä tähän aikaan, sillä sellainen juoksi Kallan ohi viereisellä ukkospolulla vain harvoin. Välillä hän näki kaksijalkoja, mutta he olivat kaiketi niin kiireisiä tai väsyneitä, etteivät huomioineet erakkoa ollenkaan. Näin Kalla eteni nopeasti ja häiriöttä.
Koska Kalla ei ollut koskaan poistunut kaksijalkalasta, ei hän tiennyt, kuinka suuri se oikeastaan oli. Hänellä saattaisi kestää päiviä, tai jopa useampi kuu päästä näiden betonikuutioiden seasta vapaaksi. Pisin matka, minkä Kalla oli kulkenut, oli päivä. Hänen ja Kielon oli ollut pakko etsiä uusi leiriytymispaikka, sillä heidät oli häädetty aiemmalta reviiriltään. Kalla oli pitänyt tuosta reviiristä enemmän kuin näistä seuduista. Siellä oli ollut rauhallisempaa: kaksijalkojen rakennukset olivat pienempiä, muita kissoja oli vähemmän ja puistoalueita enemmän. Lopulta reviirille oli saapunut joukko erakoita, jotka olivat pilanneet kaiken.
Kalla harkitsi hetken, olisiko kääntynyt ja lähtenyt tuon vanhan reviirin suuntaan, mutta lopulta päätti luottaa vaistoihinsa. Pelkästään vaistoista ei oikeastaan ollut kyse. Kalla oli huomannut, että kaksijalkojen hirviöt kulkivat häntä vastaan. Kaksijalkalassa asuessaan hän oli huomannut kuvion sekä hirviöiden että kaksijalkojen käytöksessä. Ne kerääntyivät päivän mittaan ulos pesistään kaduille kiireisen oloisena. Kaikki niistä eivät varmasti asuneet täällä, sillä kaksijalkoja oli yksinkertaisesti liian paljon mahtuakseen näihin rakennuksiin. Osa tuli siis kauempaa. Ne vaikuttivat kerääntyvän aina sinne, missä niitä oli eniten.
Metsässä kaksijalkoja oli varmasti vähemmän. Näiden hirviöiden oli siis pakko tulla sieltä suunnasta: ne halusivat kaksijalkoineen siirtyi hiljaisemmilta alueilta kiireisemmille. Metsä löytyisi siis siitä suunnasta, josta hirviöt olivat tulossa.
Aurinko oli noussut huippuunsa, kun Kalla saavutti erään sillan. Hän pohti, oliko Kielo jo herännyt. Vieras kolli varmasti oli. Ehkä tämä oli jo tehnyt valkoisesta naaraasta selvää. Joka tapauksessa Kalla oli varma, ettei hänen siskonsa selviäisi edes puolta kuuta yksin. Kielo kuolisi nälkään, janoon tai jonkun sekopäisen erakon kynsiin. Se oli itseaiheutettua: naaraalle oli ollut koko elämä aikaa kehittää hyödyllisiä taitoja. Ei ollut Kallan vika, ettei hänen siskonsa osannut mitään.
Kalla epäröi hetken saavuttuaan sillan päähän. Hän ei ollut koskaan ylittänyt sitä: näin kaukana Kalla ei ollut ikinä käynyt. Hän huokaisi syvään, mutta ei katsonut taakseen ottaessaan ensimmäisen askelen sillalle. Hän kuuli allaan joen kohinan, joka taisteli, ettei joutuisi hirviöiden murinan vaientamaksi. Metallisia petoja ajoi edelleen Kallan ohi kahdella kaistalla, mutta edelleen niitä tuli enemmän häntä vastaan kuin hänen takaansa. Suunta oli siis oikea.
Kalla katseli hivenen kiinnostuneena, miten jotkut kaksijalat roikottivat narunpätkiä keppien päissä veden yllä. Silloin tällöin jonkun narusta otti kiinni kala, ja kaksijalka nosti sen voitonriemuisena vedestä. Tätäkö kaksijalat tekivät päivät pitkät? Hekin varmasti välillä kyllästyivät kaksijalan ruokaan ja halusivat saalistaa, Kalla tuumi. Itse hän ei ollut koskaan maistanut tuoretta kalaa vedestä. Ei hän oikeastaan tiennyt, miten olisi metsästänyt kaloja. Hän osasi jotenkuten uida, mutta ei ollut koskaan keksinyt, miten saisi kalat kiinni ja samalla pysyisi pinnalla. Kalla pohti, mahtaisiko metsistä löytyä uimapaikkoja. Tämä oli ainoa joki, josta hän tiesi, eikä ollut mitään syytä olettaa, ettei se olisi ollut ainoa lajiaan – toisaalta ei ollut mitään syytä olettaa toisin.
Kallan vatsa kurisi. Hän ei edelleenkään ollut syönyt. Nälän vaikutukset olisivat varmasti tuntuvammat nyt, kun hänen oli matkattava kenties hyvin pitkä matka. Syömättä jättäminen ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto.
Varovaisesti Kalla hipsi erään kaksijalan luo. Kaksijalka oli keskittynyt tuijottamaan kepin päästä roikkuvaa naruaan, eikä huomannut, kun musta naaras kurkisti hänen jalkojensa juuressa lojuvaan astiaan. Kallan hajuaisti ei ollut taaskaan pettänyt, ja astiassa toden totta uiskenteli muutama kala, joiden hopeiset suomut sädehtivät auringon valossa. Kalla nuolaisi huuliaan. Hän nappasi kookkaimman kalan suihinsa ja pyrähti juoksuun ennen kuin kaksijalka ehti pysäyttää häntä. Takanaan Kalla kuuli möreän, vihaisen huudahduksen, mutta hän oli jo ehtinyt turvallisen matkan päähän.
Kala sätki Kallan suussa. Hän piti siitä: hänen ateriansa oli elävää riistaa, eikä jotain kaksijalkojen keinotekoista mössöä. Nälkäisenä hän hotki kalan muutamalla haukkauksella ja nuoli tyytyväisenä huuliaan. Kala oli maistunut tuoreelta ja aidolta. Pelkästään tämä ateria riitti varmistamaan Kallan siitä ajatuksesta, ettei hän enää ikinä palaisi kaksijalkalaan. Kuinka hän voisi koskaan enää nauttia roskista ja tähteistä, kun oli kerran maistanut kalaa? Vatsa ei ehkä täynnä mutta vähemmän tyhjänä Kalla jatkoi matkaansa.
Sillan ja joen jälkeen maisemat olivat tylsät. Samanlaisia korkeita kaksijalkojen rakennuksia, värittömiä betonikuutioita tylsine pihoineen. Puistot olivat harvassa, ja ne, joiden ohi Kalla sattui kulkemaan, olivat täynnä kaksijalkojen pentuja. Hän oli kuitenkin huomannut, että puistoalueita oli täällä enemmän kuin hänen kotikonnuillaan.
Mitään sen kummempaa ei Kallan matkalla ehtinyt tapahtua ennen kuin aurinko alkoi painua korkeiden rakennusten kattojen taakse. Kalla ei edes harkinnut yöllä vaeltamista, sillä hän oli jo nyt kuolemanväsynyt. Naaraan raajat tuntuivat raskailta, eikä aiemmin nautittu kala-ateria ollut poistanut hänen nälkäänsä täysin. Latkiessaan vettä lätäköstä Kalla vilkuili ympärilleen sopivan yöpaikan toivossa. Hän ei tiennyt, millaisia kissoja näillä seuduilla liikkui. Täällä ei ehkä ollut aivan yhtä kiireistä ja hektistä kuin siellä, mistä Kalla tuli, mutta hän oli silti ehtinyt haistaa monien kissojen jäljet. Hän ei halunnut rikkoa kenenkään reviirien rajoja, sillä Kallalla ei nyt ollut aikaa tapella kenenkään kanssa. Hän halusi säästää energiansa matkaamiseen.
Lähettyvillä oli pieni puisto, jota ympäröivät korkea rakennukset. Se oli Kallan silmään hiukan ränsistynyt, mutta tavallaan sympaattinen kauniine kukkineen ja oransseine vaahteroineen. Puiston keskellä oli joitain värikkäitä rakennelmia, joiden Kalla oletti olevan tarkoitettu kaksijalkojen pennuille. Nyt oli onneksi jo sen verran myöhä, että pennut olivat jättäneet puiston rauhaan ja Kalla voisi löytää sieltä yösijansa.
Hän asteli varuillaan puiston aidan raosta sisään. Tuoreita kissojen hajujälkiä ei ollut täällä havaittavissa, eikä liioin koirien. Puisto ei vaikuttanut kovin houkuttelevalta paikalta kissoille, sillä riistaa täällä ei ollut eikä roska-astioista kantautunut ruoan hajua. Kalla olisi muuten kokenut olevansa olosuhteisiin nähden melko turvassa, mutta puistoa ympäröivät rakennukset hermostuttivat häntä. Niiden päältä olisi hyvä tarkkailla hänen jokaista liikettään ja suunnitella yllätyshyökkäystä. Lisäksi rakennukset ympäröivät puistoa kolmelta sivulta, joka jätti pakotievaihtoehdoiksi vain yhden.
Kalla oli kuitenkin liian väsynyt etsiäkseen parempaa paikkaa. Hän kapusi ylös yhteen rakennelmista, josta lähti jonkinlainen luiska alaspäin. Kalla oli joskus nähnyt kaksijalan pentujen laskevan vastaavaa alas, mutta ei ollut aivan ymmärtänyt leikin viehätystä. Kaksijalkojen päänmenosta ei ollut selvän ottamista.
Kalla kiertyi pienelle kerälle. Hän oli niin väsynyt, että nukahti välittömästi. Ennen uneen vaipumistaan hän ehti kuitenkin huokaista tyytyväisenä siitä, että oli päättänyt jättää entisen elämänsä taakseen. Hänen mielensä tuntui kevyemmältä kuin aikoihin, kun hänen ei tarvinnut murehtia Kielosta. Kalla ei tiennyt, mitä toiveikkuudella tarkoitettiin, sillä hän ei ollut koskaan kokenut sitä: hän kuitenkin arveli, että jotkut olisivat voineet asettaa tuon nimityksen hänen sillä hetkellä tuntemalleen innolle.
KP-boosti käytössä
