Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Tuntematon alue
Aina harjoitustuokiomme loputtua Max oli roikkunut minussa kiinni kuin takiainen. Kolli ei joko halunnut tai kyennyt ymmärtämään, että halusin olla rauhassa. Eikä siinä vielä kaikki – Järkäleloikka oli Ullan mukaan kadonnut omille teilleen juuri kun paha myrsky oli nousemassa. Olin tietenkin lähtenyt etsimään kumppaniani, ja Max oli tuppautunut seuraani. Olisin muuten käskenyt häntä painumaan kuuseen, mutta tällaisella säällä oli parempi liikkua yhdessä kuin yksin. Ja kenties Max voisi olla hyödyksi järkälemäisen rakastettuni etsimisessä.
Huudeltuani kumppanini nimeä myrskyn pauheessa hyvän tovin kuulin viimein vastauksen. Sydämeni sykähti helpotuksesta – hän oli kunnossa! Kun kiiruhdin hänen äänensä suuntaan Max kintereilläni, en ollut yhtään osannut varautua tulevaan vastaanottoon.
Tuuli puhalsi Järkäleloikan karvat sekaisin. Kolli seisoi vähän matkan päässä edessämme, ja koko hänen kehonsa kieli jännittyneisyydestä. Pysähdyin hämmentyneenä, kun kumppanini näytti suorastaan raivostuneelta katsahtaessaan minuun.
Oliko Järkäleloikka juuri todella kutsunut minua petturiksi? Toljotin häntä leuka auki loksahtaneena. Mikä ihme häntä riivasi? Johtuiko se Maxista? Senkö takia hänellä oli otsaa kutsua minua petturiksi – koska meni mustasukkaisuuttaan tekemään vääriä oletuksia?
Järkäleloikka marssi meitä kohti huultaan nostellen. “Kiellän sinua viettämästä aikaa Maxin kanssa. Sinä olet MINUN.” Järkäleloikan sanat saivat kiukun kuohahtamaan sisälläni. Aikoiko hän todella riidellä tästä asiasta juuri nyt?
Kumppanini ottaessa uhkaavan askeleen Maxia kohti minä päätin puuttua tilanteeseen. “Minä en ole kenenkään! Olemme kumppaneita enkä tiedä, miksi kummassa väität minua petturiksi, mutta sinä et voi omistaa minua!” yritin saada ääneni kuulumaan tuulen yli.
Seuraavassa hetkessä Järkäleloikka oli jo kuitenkin Maxin kimpussa, ja ehdin nähdä kumppanini hampaiden hakeutuvan kohti Maxin kurkkua.
“Ei! Lopeta, senkin ääliö!” parkaisin kauhuissani. En missään nimessän halunnut kenenkään loukkaantuvan – tai pahimmassa tapauksessa kuolevan – minun takiani.
Max kaatui maahan Järkäleloikan hyökkäyksen voimasta ja ryhtyi saman tien takomaan raivokkaasti tumman kollin vatsaa takajaloillaan. Minä en voinut vain seurata sivusta – oli pakko auttaa. Syöksyin kumppaniani kohti ja loikkasin hänen selkäänsä. Onnistuin vetämään hänet irti Maxista, ja ruskeankirjava kolli jäi maahan haukkomaan pihisten henkeä.
“Lopeta jo! Oletko menettänyt järkesi?!” murisin kumppanilleni, joka ei kaiketi tajunnut olevansa nyt minun otteessani ja rimpuili siksi vimmatusti vastaan allani.
“Maxillehan ei ryttyillä!” Ei mennyt kauaakaan, kun Max oli kohta taas jalkeilla ja rynnisti päätä pahkaa minua ja Järkäleloikkaa päin. Joko pimeys ja myrsky sekoittivat hänen aistejaan, tai sitten Järkäleloikan isku oli saanut hänet aivan sekaisin, sillä kohta tunsin kynsien iskeytyvän täydellä voimalla pääni sivuun.
Ulvahdin kivusta, ja samassa horisonttini kaatui mukanani sivuttain.
Korvissani sirisi, veri valui hiljalleen silmilleni ja sumensi näkökenttäni. Erotin kuitenkin yhä kahden kissan hahmot edessäni. En ollut varma, oliko se päähän kohdistuneen iskun luoma harhakuva, mutta näytti siltä kuin paikalle olisi saapunut kaksi muutakin kissaa. Olivatko ne Seppo ja Ulla? Mitä he täällä tekivät?
Täällä… myrskyssä…
Lepuuttaisin silmiäni hetkisen.
Ihan pikkuhetken vain.
…
//Järksy? D:
