Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Olimme haikein mielin hyvästelleet Dakotan, Timin ja Kaarlon miltei kuu sitten. Olimme jatkaneet matkaa kauemmaksi klaaneista. Emme tahtoneet ottaa sitä riskiä, että törmäisimme enää koskaan yhteenkään klaanikissaan. Halusimme elää vapaina omien sääntöjemme mukaan. Klaanielämä ei vain ollut meitä varten.
Deimos ja Kharon olivat aluksi kaivanneet klaaniin takaisin. Erityisesti Kharon oli ollut pahalla päällä ja vaisu, mutta nyt tilanne oli muuttunut paremmaksi. Valkoturkkinen kolli näytti nauttivan elämästään samalla tavalla kuin klaanissa eläessään. Kharon oli oppinut nauttimaan vapaudesta ja uusista maisemista, jotka muuttuivat päivittäin. Meillä ei ollut määränpäätä. Kuljimme vain eteenpäin sinne minne jalat johdattivat, ja odotimme tuntevamme kodin. Emme tienneet miltä se näyttäisi, mutta uskoimme, että tunnistaisimme sen kyllä.
Olimme löytäneet metsän, jossa yöpyisimme ainakin yhden yön. Meitä ympäröivät korkeat lehtipuut ja tiheä aluskasvillisuus. Paikka vaikutti varsin turvalliselta, sillä merkkejä kaksijaloista, niiden kovaäänisistä koiristaan tai muistakaan petoeläimistä ei ollut.
Katsahdin kohti Kharonia, joka lähestyi minua veikeä virne kasvoillaan.
”Minä ja Deimos lähdemme saalistamaan. Olen varma, että minä saan enemmän saaliita kuin hän”, kolli ilmoitti ja nosti leukansa itsevarmana pystyyn. En voinut olla hymyilemättä, kun katsoin nuorta kissaa, joka pitkästä aikaa oli taas oma itsensä. Isänä maailman paras lahja oli nähdä omat jälkeläisensä onnellisina.
”Hyvä on, mutta älkää menkö liian kauas. Tulkaa ennen auringonlaskua takaisin. Emme tahdo etsiä teitä pimeässä tuntemattomasta metsästä”, vastasin Kharonille vakavana. Kolli pyöräytti silmiään välinpitämättömästi aivan kuten tälle oli tyypillistä. Kun kolli huomasi vakavan ilmeeni, tämäkin vakavoitui.
”Okei okei, minä lupaan”, hän vastasi häntäänsä heilauttaen ja käänsi minulle selkänsä. Kolli kirmasi veljensä luokse ja sanoi tälle jotain leveästi hymyillen. Deimoksen reaktio oli huomattavasti hillitympi kuin veljensä. Harmaaturkkinen kolli hymyili lämpimästi ja lähti sitten rauhallisin askelin Kharonin perässä kulkemaan syvemmälle metsään.
”Kharon tuskin on yhtä hymyssä suin, jos Deimos saakin enemmän saaliita kuin hän”, vierelleni kuin tyhjästä ilmestynyt Corona totesi naurahtaen. Käännyin veljeni puoleen, ja tämä varmasti näki kasvoiltani hämmästyneisyyden.
”Anteeksi, olisi pitänyt pitää vähän enemmän meteliä”, kolli lisäsi naurahtaen, saaden myös minut hymyilemään. Käänsin katseeni takaisin poikieni suuntaan. He olivat jo kadonneet puiden ja aluskasvillisuuden sekaan, enkä enää nähnyt heitä. Saatoin vain kuulla vaimeana Kharonin huudahdukset.
”Saat taas sitten käyttää loppuillan hänen lepyttelyynsä, kun se sujuu sinulta niin erinomaisesti”, virnistin kastanjanruskealle kollille, joka ei näyttänyt kovinkaan innostuneelta. Olimme huomanneet, että Corona oli itse asiassa todella hyvä käsittelemään Kharonia ja tuon poukkoilevia tunteitaan. Usein Kharonin kiukutellessa olin salaa kiittänyt Tähtiklaania siitä, että Corona oli lähtenyt mukaamme.
//Coro?
// 387 sanaa
