Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
En tiedä paljonko aikaa oli kulunut. Olimme vain olleet täällä pienissä aitauksissa Fetuksen kanssa jo ties kuinka kauan. Kaipasin ulkoilmaa, aloin tukahtua. Mielessäni kuitenkin oli toivon liekki ulos pääsystä. Olimme hioneet suunnitelman täältä pois pääsyksi ja se oli oikeasti aika hyvä, vaikka itse sanonkin.
Fetus oli hetki sitten köytetty sellaiseen outoon korteen, jolla muista häkeistäkin oli viety kissoja ja muita eläimiä ulos. Odotin aitauksen portilla silmät kiinteästi oviaukkoa tarkkaillen, jotta näkisin sen kaksijalan saapumisen, kuka oli ottanut Fetuksen. Halusin nähdä palaisiko se hänen kanssaan vai ilman.
Alkoi kuulua pettymyksen sävytteistä kaksijalan ulinaa. Terästin korvani ja kasvoilleni hiipi pieni virnistys. Oletukseni vahvistivat vielä, kun kyseinen kaksijalka tassutti sisään ilman Fetusta. Sisälläni paloi riemu. Hän oli onnistunut! Seuraavaksi minun pitäisi valikoitua ulosmenijäksi.
Aloin kurottelemaan hellyttävästi tassullani kaltereiden välistä, kun kaksijalka tassutti sen edestä. Nappasin tämän oudosta ihon päällä olevasta kaavusta kiinni ja kehräsin, näyttäen suloisen ilmeeni. Kaksijalka kääntyi kohti minua ja avasi portin. Toiveikkuus vain kasvoi sisälläni, mutta pian se lysähti. Kaksijalka rapsutteli minua jonkin aikaa ja sitten sulki oven uudestaan. Huokaisin. Kävelin aitauksen perällä olevalle kankaalle ja käperryin siihen tavalliseen tapaani. Vielä pitäisi odottaa. Toivottavasti löytäisimme vielä toisemme.
Päivä kului madellen. Katselin vain, kuinka kaksijalat ramppasivat edes takaisin ja muutaman kerran jälkeen, en edes enää jaksanut vaivautua pyytämään heitä ottamaan minua mukaansa. Se oli toivotonta. He eivät ottaisi tänään enää ketään, kun Fetus karkasi. Ties vaikka he lopettaisivat koko ulkoilutuksen ja olisin täällä lopullisesti jumissa.
Yöhön asti odottelin ja odottelin, mutta kun kaksijalat sammuttivat katossa loistavan teko auringon, tiesin, ettei pakeneminen tänään enää onnistuisi. Makoilin pedilläni ja tuijotin haikeana viereiseen tyhjään häkkiin. Vaikka iloitsinkin naaraan ulospääsystä, niin minulla oli ikävä häntä. Minulla oli niin kovin yksinäinen olo.
Huonosti nukutun yön jälkeen asetuin ruokakipon ääreen ja rauskuttelin muutaman ruskean papanan. Jos tänään pääsisin ulos, olisi hyvä syödä, sillä ulkoa ei välttämättä heti löytäisi syötävää. Mietin mitä Fetus teki. Olisiko hän vain lähtenyt jo pois yksinään? Uskoin, että hänelle oli tärkeää pelastaa oma nahkansa. Sydämessäni toivoin, ettei hän olisi jättänyt minua vaan ulos päästessäni, löytäisin sen huonokuntoisen riistan, mistä oltiin sovittu. Kyllä minä hänestä välitin, vaikka hän latelikin usein piikittelyjä päin naamaani.
Tekoaurinko syttyi ja se sai minut kävelemään portin luokse. Sydämeni alkoi lepattamaan, kun näin kaksijalan kädessä olevan vaaleanpunaisen köynnöksen. Aloin maukumaan hurmaavasti ja kohdistin katseeni kaksijalkaan. Se huomasi minut, ihan oikeasti. Se huomasi minut!! Olemukseni oli silmin nähden iloinen ja kaksijalka varmasti ajatteli sen johtuvan hänen läsnäolostaan. Hän käveli portin luokse, avasin sen ja sen jälkeen alkoi asetella köynnöstä ympärilleni. Hätkähdin siitä kuristavasta tunteesta, jonka nuo korret saivat minulle, mutta se tunne ei vetänyt vertoja ollenkaan tuntemalleni riemulle. Kaksijalka höpisi jotain, joka oli varmaan osoitettu minulle, mutta kun en siitä mitään ymmärtänyt jätin sen huomiotta.
Kaksijalka nappasi minut syliinsä tiukasti ja lähti kävelemään kohti uloskäyntiä. Kehräsin silmittömästi.
Ja vihdoin, kun tunsin raikkaan ulkoilman kuonossani, huumaannuin täysin. Olisin halunnut melkeinpä itkeä ilosta, niin ihanaa se oli. Minun piti kuitenkin keskittyä tehtävääni. En alkanut rimpuilla heti, sillä uskoin sen muistavan eilisen karanneen kissan ja pitävän minusta vähän tiukemmin kiinni. Järkeni kuitenkin sanoi, että jos käyttäytyisin oikein kunnollisesti, hän löystäisi otettaan huomaamattaan. Ja niinhän hän tekikin. Heti tilaisuuden tullen aloin rimpuilla irti. Oli se sellainen taistelu päästä irti, mutta pääsin kuitenkin. Juoksin loputtoman lujaa pois takanani turhautuneena räyhäävän kaksijalan luota. Päästin kovaäänisen voitonhuudon siinä juostessani, ja vihdoin, kun olin tarpeeksi kaukana pysähdyin. Katsoin taivaalle. Kuinka rakastinkaan sitä! Ja luonnon tuoksu! Tassutin lähimmän puun luokse ja vedin sen ihanaa tuoksu henkeeni. Ei tuollainen ollut elämää, tämä oli.
Hetken siinä oltuani, lähdin varovaisesti tassuttamaan takaisin päin, sillä oletin, että Fetus olisi jättänyt kaksijalanpesän lähettyville jonkinlaisen merkin. Mietin, että pitäisikö minun tehdä varmuuden vuoksi kivikasa johonkin, sillä jos hän olisi vaeltamassa täällä, hän tietäisi minun paenneen. Muotoilin nopeasti hieman hutaistun näköisen, mutta tunnistettavan, kivikasan maahan, jonka jälkeen aloin etsiä kuollutta riistaa nenälläni. *Ajattele kuin Fetus. Mihin sinä laittaisit merkkisi?* Hetkeä pidempään minun ei tarvinnut miettiä, kun näin puunoksalla roikkuvan riistan jäännöksen. Virnistin tyytyväisenä.
//Fetus?
646 sanaa
