Järkäleloikka
//Kirjoittaja: Aura
//Luopio | Tuntematon alue
Järkäleloikan vaaleansininen katse oli nauliutuneena suurpesän olkien seassa kyhjöttävään hiireen. Kolli oli pudottautunut vaanimisasentoon ja Järkäleloikan etukäpälät olivat tiukasti hänen kroppansa alla. Hiiren luokse oli matkaa vain reilu ketunmitan verran… Kolli otti askeleen, toisenkin ja…
“Hei Järkäleloikka, oletko kiireinen? Me voisimme Sepon kanssa tarvita tuollaisen riuskan kollin auttavia käpäliä!” kuului kovaääninen naukaisu ja silmänräpäyksessä siimahäntä oli livistänyt tiehensä. Kolli murahti lähes äänettömästi ja nousi sitten ylös. Suurpesässä riitti hiiriä, ei ruoka heiltä loppuisi kesken. Niin Seppo ja Ulla olivat heille lukemattomia kertoja kertoneet. Klaanikissataustansa vuoksi kollin oli kuitenkin todella vaikea luottaa siihen. Lehtikato tiesi nälänhätää, ainakin jossain.. Järkäleloikasta tuntui jopa todella väärältä, että heillä oli riistaa vaikka hukkaan heitettäväksi ja klaanit taistelivat jokaisesta pienestäkin suupalasesta.
“Hei Ulla, totta kai minä autan teitä. Olemme edelleen todella-”, tummaturkkinen naukaisi, mutta Ulla keskeytti hänet käpälän huiskautuksella ja nauroi hyväntuulisena.
“Tiedetään, tiedetään! Olette todella kiitollisia, mutta Järkäleinen hyvä, me olemme yhtä suurta perhettä! Ilo on meidän puolellamme, että asutte täällä”, Ulla kehräsi itseään suuremmalle kollille ja puski toista lapaan iloisena. Järkäleloikka hymähti innokkaalle naaraalle ja hänen viiksensä värähtivät huvittuneisuuden merkiksi. Ulla kuului sellaisiin kissoihin kenestä Järkäleloikka piti. Naaras oli.. omalaatuinen, mutta jollain tapaa naaraalla oli Järkäleloikan sydämessä paikka. Ulla aina huolehti kaikista, ehkä jopa joskus liikaakin. Järkäleloikan mieleen palasi tilanne milloin hän olisi halunnut lähteä lumimyrskyyn, mutta Ulla ei päästänyt häntä ulos. Kollin suupielet nousivat pieneen hymynkareeseen.
“Mennäänhän sitten, eikö perhe pidä yhtä?” kollikissa naukaisi hieman vitsaillen, mutta todellisuudessa hänellä ei ollut aavistustakaan. Kollin vanhemmat olivat kuolleet hänen pentuaikanaan ja Mäntyviiksi oli huolehtinut hänen kasvattamisesta. Naaras oli kuitenkin ikikuningatar, se kuului hänen tehtäviinsä.. Ei Mäntyviiksi ollut hänen perhettään. Mutta nyt, ensimmäistä kertaa elämässään Järkäleloikalla oli jotain. Oli Tyrskytiikeri, Ulla, Seppo…Kolli höristi korviaan kuullessaan kovaäänistä meteliä suurpesän alakerrasta. Järkäleloikka hölkötteli Ullan perässä ja kurkisti alas katsoakseen mitä siellä tapahtui.
“Hyvät naaraat ja no, varsin komeat kollit, Max on saapunut!” kuului kovaääninen naukaisu mikä sai Järkäleloikan paksun kaulaturkin nousemaan pystyyn. Kolli pysähtyi, luimi korviaan ja jäi hetkeksi sukimaan turkkiaan.
“Kuka tuo on?” kolli mietti itsekseen ja kurtisti kulmiaan. Hänellä oli jo nyt huono tunne tästä ja tuo kolli oli vasta saapunut tänne. Järkäleloikan sydämeen hiipi pelko ja epävarmuus siitä, että tuo kollikissa oli saapunut pilaamaan heidän rauhansa. Järkäleloikka pudisteli itsekseen päätään ja loikkasi raskain askelin yläkerrasta takaisin alakertaan. Luopio jäi hieman kauemmaksi ja siristeli silmiään nähdessään hänen Tyrskytiikerinsä tuon uuden tulokkaan vieressä. ‘Tämä ei ole yhtään hyvä juttu, ei sitten yhtään hyvä’, Järkäleloikka ajatteli epäluuloisesti ja lähti korvat luimussa kaksikkoa kohti.
“… Ja eihän tämä ole ensimmäinen maatila missä minä olen ollut. Edellisessä olin koko tilan suojelija, käpälissäni on enemmän voimaa, kuin sadalla koiralla! Kerran minä häädin ketun, kun se mokoma kapiturkki kiusasi kanoja”, Max kerskui kovaäänisesti ja iski Tyrskytiikerille silmää. Järkäleloikka kiilasi kaksikon väliin ja tuijotti Maxia happamasti.
“Tuo ei ole mahdollista, keksisit edes jonkun realistisemman tarinan”, tummaturkki huokaisi kuivasti ja pyöräytti silmiään. Järkäleloikka ei voinut sietää mokomia mahtailijoita.
“Kukas äkäpussi se tämä on? Heräsitkö piikki takapuolessasi? Vai Tyrskytiikeri, onko hän aina tuollainen?” ruskeankirjava kollikissa naurahteli virnuillen ja kiukku kuohahteli Järkäleloikan sisällä. Entinen klaanikissa toivoi koko sydämestään, että tuo “Max” oli vain ohikulkumatkalla.
Kollikissa oli juuri vastaamassa kulkurille, mutta Max tehti avaamaan suunsa ensin:
“Mutta minun tästä pitääkin rientää, tehtäväni eivät odota! Oli mukava jutustella Tyrskytiikeri, nähdään myöhemmin! Pidän sinulle myöhemmin sen harjoittelutuokion.”
Jälleen kolli iski silmäänsä ja se sai Järkäleloikan karvat huonolla tapaa pörhölle.
“Pyh, toivottavasti hän häipyi lopullisesti, mokomakin”, kolli mutisi kuivasti ja lipaisi huuliaan nälkäisenä.
“Järkäleloikka, hupsu! Sitä paitsi, hän lupasi opettaa minulle taisteluliikkeitä. Minusta hän on ihan ok”, Tyrskytiikeri vastasi kumppanilleen olkiaan kohauttaen ja sukaisi sitten muutaman kerran Järkäleloikan poskea. Kolli ei enää vastannut kumppanilleen, vaan syventyi omiin ajatuksiinsa. Maatilaksi kutsutussa paikassa vieraili aina välillä kissoja, mutta Maxin kaltaiset olivat olleet harvassa. Yleensä vierailijat olivat olleet enemmänkin Ullan ja Sepon ystäviä, jotka olivat luonteeltaan samanlaisia ja pehmeitä. Kuin taivaalla leijuvat pumpulimaiset pilvet.
”Heei, Järkäleloikka. Tuskin hän on täällä kauaa. Sitä paitsi turhaan sinä olet mustasukkainen. Hyvähän se vain on, jos opimme uusia taistelutaitoja”, Tyrskytiikeri lisäsi veikeästi hymyillen ja pukkasi kumppaniaan kylkeen leikkisästi. Järkäleloikankin kasvoille piirtyi pieni hymyntapainen. Tyrskytiikeri osasi aina lukea hänen ajatuksensa.. Ja vaikka kolli ei sitä ääneen sanonut, oli hän todella huojentunut kuullessaan, että hän oli ollut mustasukkainen ilman syytä. Entinen eloklaanilainen oli hänelle vain niin tärkeä, että Järkäleloikka näki muissa kissoissa uhkia. Kollilla oli ollut ongelmia itsetuntonsa kanssa ja välillä hän tunsi riittämättömyyden tunnetta; oikeastaan niin tapahtui usein.
”Hm, hyvä on, okei. Vaikka minun on kyllä vaikea uskoa, että hän todellisuudessa osaisi yhtään mitään. Mutta kaipa sekin pitää nähdä omin silmin”, kollisoturi tuhahti lopulta, mutta painautui suojelevaisesti kumppaninsa turkkiin.
