Ruskapentu
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Heräsin keskellä yötä, eikä taivaslaulu ja Merkurius halunneet että menisimme ulos, olisi kuullemma liian myöhä. Mutta minussa oli vielä virtaa. Lumi oli outoa, se oli valkoista, ei kuin vesi, se oli myös kylmää. Lumi myös lejui, mutta se katosi. Sain kysymykseeni kuitenkin vastauksen, kun katsoin valkoisia hiutaleita. Oli vielä liian lämmin lumelle. Hyrähdin kun mietin kuinka kylmä siitä tulisi. Hiutaleetkin tuntuivat jäätäviltä turkillani, mutta kumminkin. Pompin innoissani ympäriinsä, kun kaksikko puhui hiljempaa. Corona katsoi minua, hän piti selvästi huolen nyt että olisin elossa seuraavina minuutteina. Niinpä vain ihmettelin niin kauniita hiutaleita. Kumpa ne pysyisivät maassa niin voisin tutkailla niitä. Rakastin katsella hiutaleita, sillä läheltä katsottuna ne eivät olleet valkoista mössöä, vaan kuvion omaavia kauniita asioita. Kumpa vain.. Katsoin Coronaan taas, kun hän tuijotti minua.
”Miksi lumi valtaa maailman? Mitä se haluaa meistä?”, Kysyin hämilläni. Kerran lumi tulisi joskus jäädäkseen, miksi se tuli. Olinhan minä kuullut että lumi tuli aina tietyin välein, mutta.. miksi. Kaipasiko lumi jotain? Ystävää kenties? Halusiko se nähdä maailmaa? Miten paljon maailmaa lumi näki? Katsoin ympärilleni, ja niin kauas kuin katseeni yltti lumikin yltti. Miten iso maailma oli? Se jatkui tämän aukion toisella puolen, sen tiesin, mutta miten pitkälle?
”Lumi tulee koska on kylmä, lumen aikaan ei tule vettä, vaan lumi korvaa veden”, Corona selosti. Katsoin tuota silmät suurena. Mitä? Eikö vettä tulisi? Olisiko lumi sitten yksinäinen ilman vettä? Kaipaisiko lumi todella ystävää. Innoissani katsoin lumen pyrytystä. Älä huoli lumi! Minä olen aina ystävänäsi. Pompin taas ympäriinsä, katsoen pyryä, hihkaisten kun joskus lumihiutale osui kuonooni. Pian kuitenkin oloni muuttui väsyneeksi. Istahdin ja haukottelin. Tutkin tätä uutta ilmiötä silti, se oli kiinnostava. Mitä aina näin, lumihiutaleet olivat jokainen erilaisia,kauniita, vaikken niitä niin paljon ymmärtänyt. Kai nekin sentään jotain tuntisivat. Merkurius kutsui minut luokseen, olisi aika jatkaa unia. En laittanut pahakseen, jos pääsisin huomenna taas ulos. Kolli kuitenkin sanoi vain miettivänsä asiaa. Kai minun pitäisi tyytyä siihen. Minut nostettiin pesään, ja pian pääsin taivaslaulun vatsan suojiin lipittämään maitoa.. Turvaan. Rauhoutuin kun luomeni tuntuivat raskailta, hyvin raskailta. Painoin ne kiinni, koska sitä ne halusivat. Tunsin vielä Taivaslaulun hennon suinnan, kun hän pesi turkkiani, sekä rauhoitteli minua unille. Hänestä huokui lämpöä, sekä turvaa, josten ikinä haluaisi päästää irti, saati kasvaa yli. Eihän lämmöstä voinut kasvaa yli? Halusin aina olla lämmin ja iloinen kolli, sellainen millainen nyt olin, se teki minut iloiseksi, se tuntui saavan myös muut iloiseksi, joten sellainen olisin.
Olimme eläneet rauhallisesti myös seuraavan neljännes kuun, lumi oli päivällä palannut, ja minä olin mennyt pitämään sille seuraa, aina kun sain. Josnus tosin lumi oli erilaista, se saattoi olla enemmän vetistä, se saattoi olla palloina, kovina palloina. Minua ei päästetty usein pallo lumena ulos pesästä. Pallo lumella oli kuullemma oma nimensäkkin, mutta toki en muistanut sitä. Rae? Sekö se oli. Niin, rae. Vannoin että joku päivä antaisin lumelle kunniaa. Maasta oli alkanut aamuisin tulemaan jäistä, siihen muodostui valkoinen kerros. Hiljattain lumi pysyi maassa, vaikka aluksi vain hetken, mutta lopulta aika pitkäänkin. Kun se viimein pysyi. Noh, siitten tullaankin nykyhetkeen. Corona opetti minulle, että jos oli tarpeeksi taitava, pystyisi tassuilla lumesta tekemään pallon! Pallo oli aluksi hankalaa, mutta pian tajusin miten lunta pystyi käyttämään. Jos olisi tarpeeksi taitava, voisi varmaan tehdä mitä vain! Pompin innosta kun sain ensimmäisen pallon valmiiksi. En tiennyt mitä tehdä sillä tosin. Noukin pallon ja tassuttelin ylpeänä Merkuriuksen luo. Palloa oli vaikea kantaa, koska se oli suuri, mutta viimein kun sain pallon laskettua toisen jalkoihin, silmäni kiilsivät.
”Isä! Katso! Tein sen aivan itse! Se on pallo! Lumesta tehty pallo! Corona auttoi vähän!”, Hihkuin. Niin, tuo taisi olla yksi ekoista kerroista kun sanoin Merkuriusta isäksi, nytkin se tuli vahingossa. Kolli kuitenkin näytti hymyilevän, samoin kuin hänen vierellään oleva Taivaslaulu. He olivat aina välillä yhä surullisen näköisiä, mutta ei enään niin kaameasti. Heitä ei selvästikkään enää kalvanut moinen tragetia. Niin, olin saanut selville mitä oli käynyt, enkä pitänyt siitä. Kaksikon pentue oli kuollut juuri minua ennen, ja minä olin heille uusi toivo. Pidin siiitä. Kaksikko olisi muutenkin ollut mahtavia vanhempia, kuten he olivat minulle. Tosin yksi asia kalvoi minua, tiesin etteivöt nämä olleet oikeita vanhempiani, he eivät olleet synnyttäneet minua, tai olleet silloin läsnä. Jos he eivät, kuka sitten? Toki oli ollut fetus ja se mystinen naaraskin, muttek fetuskaan ollut paljoa kertonut.
”Emo.. Kerran pluto ja Ariel olisivat olleet sinun ja merkuriuksen pentuja.. Kuka minun.. synnyttäjäni oli? Tiedäthän, oli sinä ja fetus ja se yksi naaras, mutta, kuka oikeasti oli siellä kun minä synnyin?”, Kysyin hämilläni. Tunsin vaativani taas liikaa, kun kyselin toiselta moisia, mutta oikeastaan sanoin vain mitä päähän sattui pälkähtämään, tällä kertaa se oli tämä.
//784 sanaa
//Mer? Taivas?
