Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
”Keijukainen! Mäihä! Missä te olette?” paniikin sävyttämä ulvaisu repi minut hereille kevyestä unesta. Tiesin heti, että jokin oli pielessä. Ponnahdin pystyyn pehmeältä vuoteeltani ja kiiruhdin ränsistyneen kaksijalan pesän alakertaan. Tyrskytiikeri tasasi hengitystään sisääntuloaukon liepeillä. Mäihä oli myös löytänyt paikalle ilmeisesti Tyrskytiikerin huudahduksen kuultuaan.
”Missä Päivänsäde on?” päästin suustani ensimmäisen ajatuksen, joka mielessäni syntyi tuijottaessani raidallista kollia. Entisen eloklaanilaisen vaaleanvihreä katse kertoi kaiken.
”Kaksijalkojen loukussa Haavetassun kanssa. Tulkaa äkkiä, niin saamme heidät pelastettua ennen kaksijalkoja”, kollin äänestä pystyi päätellä, ettei hän vitsaillut. Vaikka olisin niin kovasti halunnut repiä tuolta hiirenaivoiselta kissalta tämän ainoan ehjän korvan päästä, tiesin ettei nyt ollut sen aika. Päivänsäde oli nyt tärkein, eikä aikaa ollut haaskattavaksi. Tyrskytiikerin johdolla kiiruhdimme kaikki kolme ulos pesästä. En ollut koskaan loikkinut alas ikkunalaudalta niin nopeasti kuin nyt. Päästyämme ukkospolun kovalle pinnalle, Tyrskytiikeri lähti juoksemaan vauhdilla pesän seinän viertä pitkin kohti Päivänsädettä ja Haavetassua.
Juoksin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin, mutta Mäihä pinkoi vaivatta ohitseni. Raskasrakenteinen Tyrskytiikerikään ei ollut maailman nopein juoksija, joten Mäihä joutui hidastamaan pian minut ohitettuaan. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Kiersimme kivisiä kaksijalkojen pesiä ja ylitimme ukkospolkuja.
Viimein Tyrskytiikeri hidasti eräällä syrjäisellä kujalla, jonka toista reunaa koristivat lukuisat, kiiltävät metallisäiliöt. Hengästynyt kolli kiersi niiden taakse minä ja Mäihä aivan kintereillään. Ilmassa leijui yhä Päivänsäteen vahva tuoksu, mutta yhä vahvempi oli kaksijalan ja hirviön löyhkä. Olimme myöhästyneet.
Ellen olisi ollut niin hengästynyt, olisin syöksynyt oitis raidallisen ”ystäväni” kimppuun ja antanut hänelle opetuksen. Raivo paisui paisumistaan, kun katsoin tummanruskeaa kollia. Mäihä oli siirtynyt syrjemmäksi etsimään kaiketi jälkiä kaksijalasta. Tiesin sen olevan turhaa. Kaksijalka oli vienyt kasvattimme mukanaan hirviön sisään. He olisivat jo kaukana.
”Ymmärrätkö sinä mitä olet mennyt tekemään?! Olet tuhonnut monen kuun työn ja koko suunnitelman!” karjaisin, kun viimein olin saanut hengitystäni tasattua tarpeeksi. Niskavillani nousivat pystyyn ja kynteni liukuivat esiin ukkospolun kovaa pintaa vasten. Tämä tosiaan oli Tyrskytiikerin viimeinen teko, tätä hän ei saisi enää anteeksi.
//Tyrsky tai Mäihä?
// 307 sanaa
