Tähdenlento
//Kirjoittaja: Käärmis
//Erakko | Klaanien lähialueet
Kosketin hellästi Lohen päälakea kuonollani. Nämä olisivat hyvästimme. Emme tulisi näkemään enää kuin vain sattumalta. Emme enää asustaisi yhdessä ja saalistaisi ja harjoittelisi toistemme kanssa.
Lotta oli tullut minun ja veljeni luokse tänä aamuna ja sanonut, että ei tarvinnut enää apuamme pentujensa kanssa ja voisimme lähteä. Hän oli selkeästi sanonut sen käskynä, eikä ehdotuksena. Naaras ei selkeästikään ollut ollut kamalan mielissään, kun minä ja Revontuli olimme yrittäneet puuttua hänen tapoihinsa kasvattaa jälkikasvuaan.
“Tulemmehan me vielä joskus tapaamaan?” Lohi kysyi silmät surusta kimmeltäen. Hymyilin nuorelle naaraalle varovasti.
“Varmasti. Metsä on ehkä suuri, mutta niin on myös minun ja veljeni halu retkeillä ja tutkia uusia paikkoja. Varmasti me vielä osumme samoille alueille ja pääsemme vaihtamaam kuulumisia. Mutta sitä odotellessa nämä olkoot hyvästit. Muista pitää itsestäsi ja Siilistä huolta”, nau’uin naaraalle lempeästi ja nuolaisin hänen päälakeaan rauhoittavasti.
“Hyvä. Pitäkää hauskaa yhdessä ja tulkaa tervehtimään meitä usein”, Lohi naukui hiljaa ja vetäytyi sitten kauemmas katsoen tuskan katse silmissään minua. Katsoin kiintyneesti nuorta naaraskissaa, käännyin ja lähdin tassuttamaan veljeni vierellä poispäin.
“Hei sitten! Pitäkää huolta toisistanne ja muistakaa pitää kaikista hyvistä yhdessä luoduistamme muistoista kiinni!” Revontuli huusi kolmelle naaraalle, jotka katselivat lähtöämme. Lotan kasvoilla oli hieman vertahyytävä virnistys. Hän katsoi minuun ja veljeeni kauhistuttavalla ylimielisen iloisella katseella.
Käänsin päätäni enkä enää katsonut taakse. En saisi. Jos katsoisin, lähteminen tuntuisi vain vaikeammalta. Mutta emme voineet jäädä, vaikka olisimme haluunneetkin. Lotta oli vain kaiken tiellä.
Olimme taivaltaneet jo pitkän matkaa. Taivas yllämme oli jo tumma ja kuu ja tähdet olivat ainoa valaisumme. Aina välillä olin noussut puiden latvoihin katsomaan, jos edessäpäin näkyisi, joku erityisen hyvä paikka mennä ja olimme jatkaneet eteenpäin sen perusteella.
“Tuo puun juurakko näyttäisi suojaisalta. Mentäisiinkö sinne yöksi? Kuitenkin on jo myöhä ja minä olen ainakin ihan uuvuksissani. Matkaon ollut pitkä ja huomenna voimme päättää mihin asetumme taas hieman pidemmäksi aikaa”, Revontuli naukui nuutuneella äänellä ja nyökkäsi kohti erästä suurta tammea, jonka juurella oli suuri kolo.
“Käy. Se näyttäisi tarpeeksi suurelta ainakin täksi yöksi”, vastasin veljelleni haukotellen.
Asetuimme siis sinne molemmat turkki turkkissa kiinni ja aloimme nukkumaan. Aamulla voisimme katsoa, jos haluaisimme vielä taivaltaa kauemmas.
