Kalle
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kalle oli kuunnellut mielissään – mutta myös hieman peloissaan – Neposen tarinaa siitä, miten kollikissa oli taistellut urheasti montaa metsäkissaa vastaan ja pelastanut ystävänsä hengen. Kotikisukollin ihailu ruskeaturkkista kollia kasvaan sen kun vain
kasvoi, mitä enemmän vanhempi kissa kertoi tekemistään urotöistä. Kalle ei koskaan olisi itse uskaltanut olla yhtä rohkea kuin Neponen!
”Näytän teille nyt, miten iskeydyin sen toisen metsäkissan kimppuun!” Neponen mourusi kovaäänisesti ja alkoi näytellä temppujaan. Kallen silmät suurenivat ammolleen innostuksesta ja tämä tärisi malttamattomana paikallaan, kun verkkoaidan takana oleva Neponen alkoi esitellä taitojaan. Nopeasti Kallen ilme muuttui innostuneesta säikähtäneeksi, kun Neposen temput menivät pahasti pieleen. Suurikokoinen kollikissa löi takajalkansa aitaan ja lähti putoamaan hallitsemattomasti pää edellä kohti maata. Kallen henkäisi säikähtäen, että hänen ystävänsä loukkaisi itsensä. Hetken ajan ylväs ja urhea Neponen roikkui aidassa vain yhden takajalan varassa. Kalle oli hiukan hämillään, sillä hän ei ollut aivan varma, oliko tämä ollut se Neposen temppu minkä hän halusi näyttää… Noinko metsäkissoja vastaan taisteltiin? Oliko se jokin harhautus? Kalle päätteli mielessään, että niin sen täytyi olla! Kun Neponen lopulta mätkähti maahan ja kampesi itsensä nopeasti pystyyn, Kalle oli jo alkamassa hurraamaan tälle innoissaan. Onneksi hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä sitä, sillä yllättäen ruskean kollin suusta pääsi kovaääninen voihkaisu. Neposen yrittäessä kävellä, hän vaikeroi yhä enemmän ja lyyhistyi maahan kyljelleen. Se näytti Kallen mielestä aika pahalta. Hän katsoi säikähtäneenä ystäväänsä, joka makasi maassa kivuissaan.
”Voi ei, Neponen! Oletko sinä kunnossa!” Kalle parahti ja syöksyi Murun ohi kohti verkkoaidan kohtaa, josta hän tiesi pääsevänsä ulos tarhasta. Kalle työntyi verkossa olevasta reiästä vapauteen ja kiiruhti yhä maassa onnettoman näköisenä makaavan Neposen luokse. Kalle oli todella säikähtänyt, sillä Neposen vamma näytti pahalta; eihän kolli päässyt edes kävelemään!
”Neponen, onko kaikki hyvin? Pystytkö sinä kävelemään? Voi ei, voi ei”, Kalle ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hänestä tuntui todella pahalta nähdä Neponen niin kipeänä.
”Olen ihan kunnossa”, suuri kolli vakuutteli urheasti ja nousi taas seisomaan. Mutta taas kerran kun vanhempi kolli yritti lähteä kävelemään, hänen takajalkansa ei kestänyt lainkaan painoa. Kollikissa rojahti maahan voihkaisun kera ja heittäytyi kyljelleen, luoden dramaattisesti surkean katseen kohti Kallea. Naamiokuvioinen kolli kääntyi hädissään Murun puoleen. Onneksi kirjavaturkkinen naaras oli myös huomannut tilanteen vakavuuden ja lähestyi parhaillaan kahta kollikissaa. Muru vaikutti kuitenkin hieman varovaiselta, sillä naaraskissa vilkuili huolestuneen näköisenä vuorotellen kaksijalanpesän ikkunaa ja haavoittunutta Neposta. Kalle oli kokonaan unohtanut, että kaksijalka oli kotona ja saattoi parhaillaankin tiirailla, mitä kissat tekivät ulkona…
*Neponen on nyt tärkeämpi*, Kalle ajatteli päättäväisesti ja siirsi kaksijalan pois mielestään. Muru käveli varovaisin askelin huolestunut ilme kasvoillaan kahden kollin luokse. Neponen retkotti yhä maassa surkeana. Kalle sääli niin kamalasti ystäväänsä, että oli itse vähällä pillahtaa itkuun.
”Voi Neponen, kyllä kaikki järjestyy”, Kalle naukui muistaessaan, että hänen emonsa oli sanonut hänelle niin Kallen ollessa vielä pentu.. Ei hän tiennyt miten tämä asia järjestyisi, mutta kotikisu halusi epätoivoisesti lohduttaa kipeää ystäväänsä. Kalle käänsi katseensa Muruun ja toivoi, että naaras olisi tiennyt, mitä tällaisessa tilanteessa piti tehdä… Muru silmäili tarkkaavaisesti Neposta ja erityisesti tämän loukkaantunutta takajalkaa.
”Ehkä kaksijalka osaa auttaa”, Muru ehdotti ja katsahti kysyvästi ensin Neposta ja sitten Kallea. Kallen ilme kirkastui.
”Niin tietysti! Minä käyn heti hakemassa hänet!” nuori kolli naukui tarmokkaasti ja oli jo lähdössä tepastelemaan kohti ulkotarhaa, kun Neposen matala nau’unta pysäytti hänet:
”Odota Kalle.”
Kotikisu oli lähtenyt niin vauhdilla ja kiihdyttänyt askeleensa jo juoksuksi, että hänellä oli vaikeuksia pysähtyä nopeasti. Kolli upotti kyntensä nurmikkoon ja teki äkkijarrutuksen. Koska Kalle ei suinkaan ollut kissa ketterimmästä päästä, hänen pysähdyksensä oli juuri niin kömpelö kuin hänenkaltaiseltaan kissalta saattoi odottaa. Pysähdys tuli niin äkkiä, että Kalle menetti tasapainonsa ja horjahti eteenpäin. Hän teki kuperkeikan ja heittäytyi maahan selälleen. Kolli kampesi itsensä nopeasti pystyyn välittämättä kömmähdyksestään ja kiiruhti takaisin Neposen ja Murun luokse. Neponen oli kääntänyt kullanvihreän katseensa Muruun.
”Voisitko sinä kokeilla parantaa minun jalkani, Muru”, Neponen pyysi. Kalle tunsi pienen piston rinnassaan. Miksei Neponen pyytänyt häntäkin auttamaan? Ei sillä, että Kalle olisi osannut tehdä jalalle mitään, mutta silti Kallelle tuli hieman ulkopuolinen olo…
”Enpä tiedä… Miten minä sen parantaisin?” Muru kysyi epäluuloisena. Kalle oli jo valmis tarjoamaan apuaan, mutta Neponen selvästi halusi Murun auttavan häntä.
”Kokeile sitä ja katso, auttaisiko se”, Neponen pyysi. Muru empi hetken, mutta nyökkäsi.
”No, kai minä sitten voin kokeilla”, kirjava naaraskissa naukui ja lähestyi varoen Neposen takajalkaa. Neponen antoi päänsä rojahtaa maahan hänen odottaessaan, että Muru yrittäisi parantaa hänet. Kalle ei halunnut olla ulkopuolinen, joten hän kiiruhti ystävänsä pään luokse ja katsoi Neposta lohduttaen. Neponen henkäisi, kun Muru kosketti varovaisesti käpälällään vanhemman kollikissan takajalkaa. Kalle säikähti sitä hieman ja kavahti askeleen taaemmas. Yllättäen ruskea kollikissa nousi kuin nousikin pystyyn ja otti ongelmitta askeleita.
”Muru, sinä paransit minun jalkani! Se on nyt jo paljon parempi!” Neponen naukui ilahtuneesti ja katsoi ylistäen Murua. Ulkopuolisuuden tunne hävisi ja Kalle ilahtui molempien ystäviensä puolesta.
”Vau! Muru, sinä osaat parantaa kipeitä kissoja! Miten ihmeessä sinä sen teit?!” Kalle riemastui ja alkoi innoissaan kirmata ystäviensä ympärillä. Muru ei kuitenkaan näyttänyt niin ilahtuneelta, vaan hänen kasvoillaan oli edelleen epäluuloinen ilme. Naaras siristeli silmiään ja katsoi arvostellen Neposta.
”Mutta enhän minä edes tehnyt mitään”, Muru maukui.
”Sinun kosketuksessasi on taikaa!” Kalle hihkui innoissaan, ”vau, tästä lähtien sinä voit parantaa aina minut jos minulle käy jotakin!” Kotikisukolli oli varma siitä, että Muru oikeasti osasi parantaa haavoittuneet kissat vain kosketuksellaan. Kalle oli kovin innoissaan asiasta ja hänen kurkustaan alkoi kummuta kovaäänistä, hieman rosoisen kuuloista kehräystä. Muru katsoi Kallea epävarmasti hymyillen. Naaras ei ehtinyt sanoa mitään, kun Neponen veti kaksikon huomion itseensä avaamalla suunsa suureen haukotukseen:
”Voi, kylläpä alkoi väsyttää. Täytyy varmaan tästä lähteä kotiin lepäilemään, olenhan vielä kuitenkin toipilas.”
”Eikö sinun jalkasi parantunutkaan?” Kalle kysyi huolissaan.
”Ei se aivan täysin, mutta kyllä minä pärjään”, Neponen vakuutti. Naamiokuvioinen Kalle oli hieman pettynyt.
”Voi ei.. Minä olisin niin kovin halunnut nähdä, miten sinä hyökkäsit niiden metsäkissojen kimppuun”, vaalea kolli huokaisi pettyneesti, kunnes hänen ilmeensä kirkastui, ”voisitko tulla huomenna näyttämään?! Me voisimme mennä kolmestaan seikkailemaan!” Kallen sininen katse pomppi vuoronperään Murusta Neposeen.
”Lupaan harkita asiaa. Minulla on kyllä aika paljon kaikenlaisia kiireitä, mutta yritän kyllä ehtiä käymään luonanne”, Neponen vannoi ja räpäytti silmiään. Kalle hymyili leveästi, kun Neponen alkoi tehdä lähtöä. Kissat hyvästelivät toisensa ja Neponen loikkasi aidalle, tasapainotteli hetken sen päällä ja loikkasi sitten alas toiselle puolelle. Kalle kääntyi innoissaan Murun puoleen, mutta ystävä ei näyttänyt olevan niin innoissaan. Kaksikko lähti kuitenkin yhteistuumin takaisin sisälle samalla, kun Kalle edelleen toisteli innoissaan sitä, miten Murulla oli parannusvoimia!
Loppupäivä sujui rauhallisesti kotona oleskellen. Kalle ja Muru innostuivat hämärän tullen leikkimään oikein kunnolla painia toistensa kanssa. Ketterämpi Muru oli aina ollut parempi painissa kuin Kalle, vaikka kolli olikin hitusen voimakkaampi kuin ystävänsä. Sininaamioinen kolli ei nimittäin osannut hyödyntää voimaansa oikein. Hänen iskunsa jäivät aina puolitehoisiksi eikä kolli oikein suunnitellut mitään, mitä hän teki. Hän piti vain hauskaa niin kauan, ettei enää ollutkaan hauskaa.. Kun Muru sai painettua Kallen alleen niin, ettei kolli voinut tehdä mitään, hän päästi suustaan epämääräisen voimakkaan parahduksen:
”Muru! Minä en tahdo enää painia!”
Kallen pyynnöstä kotikisunaaras irrottautui ystävästään ja otti askeleen taaemmas, antaen Kallelle mahdollisuuden nousta ylös. Vaaleaturkkinen kolli ravisteli sotkuuntunutta turkkiaan ja katsahti dramaattisesti ystävänsä suuntaan. Murun kasvoille piirtyi huolestunut ilme.
”Sattuiko sinuun?” tuuheaturkkinen naaras huolestui. Kalle ravisteli päätään:
”Ei, mutta minun on ihan kamala nälkä…” Kalle-paran vatsasta kuului murinaa, kun se huusi tyhjyyttään. Kaksijalat olivat kadonneet jokin aika sitten märkään paikkaan, josta kuului parhaillaankin veden lotinaa. Kalle tiesi, ettei kaksijalkoja voisi hakea nyt apuun… Hänen olisi itse etsittävä ruokaa, jotta nälkä saataisiin aisoihin.
”Kaksijalat tulevat varmasti ihan pian antamaan meille ruokaa”, Muru vakuutteli ja sipaisi kielellään turkkiaan, joka oli myös sottaantunut painimisen lomassa.
”Ei, heillä saattaa mennä koko yö! Minä kuolen nälkään aivan kohta”, Kalle mourusi ja lähti kävelemään päättäväisin askelin oleskelupaikan poikki kohti ruokapaikkaa. Päästyään seinässä olevasta, kaksijalkojen metävästä reiästä ruokapaikkaan, hän vilkaisi vaivihkaa ruokakuppiaan: tyhjä… Kollin suusta pääsi pettynyt huokaisu, vaikka hän aivan hyvin tiesi kupin olevan tyhjä – Kalle ei koskaan jättänyt yhtään ruokaa syömättä! Kotikisu kuuli ystävänsä askeleet hänen perässään. Murua odottelematta Kalle loikkasi ruokapaikan perimmällä seinustalla olevalle tasolle. Kaksijalat olivat kieltäneet tasolla olemisen, mutta hätätapauksia ei laskettu. Kalle silmäili tarkkaavaisesti tasoa ja käveli kohti astiaa, jonka kaksijalat olivat jättäneet tasolle ja peitelleet metallinhohtoisella asialla, jonka nimeä Kalle ei tiennyt. Kokemuksesta kolli kuitenkin osasi kertoa, että se kuitenkin rapisi siihen koskettaessa ja useimmiten kaksijalat piilottivat sen alle ruokaa. Kalle työnsi varovasti kuononsa lähemmäs astiaa; se tuntui yhä lämpimältä, muttei polttavan kuumalta. Muutaman kerran kolli oli mennyt koskemaan tulikuumaa astiaa ja onnistunut polttamaan nenänsä. Tänään hän kuitenkin osasi olla varovainen, sillä nälkä oli vielä suhteellisen pieni. Juuri nyt hän ei kokenut kuolevansa hetkenä minä hyvänsä nälkään.
Kolli työnsi kuononsa varovaisesti metallinhohtoisen peitteen reunalle. Vesi herahti kollin kielelle, kun hän haistoi peitteen alta tulevan maukkaan tuoksun! Kalle ei tiennyt mitä se oli, mutta epäilemättä se oli ruokaa!! Nälkäinen Kalle työnsi koko päänsä peitteen alle ja pääsi käsiksi herkkuateriaansa!
”Kalle, minusta tuntuu, että sinun ei pitäisi olla siellä!” Muru naukui lattialta ja katsoi huolestuneen oloisena Kallea, joka veti päänsä pois peitteen alta.
”Mutta Muru, minulla on niin hirvittävä nälkä! Ole kiltti ja pidä vahtia. Sano minulle, jos kaksijalat ovat tulossa”, Kalle pyysi ystävältään, sillä hän ei halunnut jäädä kaksijaloille kiinni heidän ruokansa syömisestä..
//Muru? 😮
