Tähdenlento
//Kirjoittaja: Käärmis
//Erakko | Klaanien lähialueet
Lotan pennut olivat kertoneet minulle kaiken mitä tiesivät jo saalistamisesta – joka oli melkoisen vähän – ja olin sitten auttanut heitä oppimaan kaikkea uutta saalistamisesta, jota he eivät vielä välttämättä tienneet. Minulla oli ollut hauskaa opettaa nuoria kissoja, mutta se oli tietysti myös vienyt aikaa ja koetellut useamman kissan hermoja.
Nyt aikaa oli kulunut siitä jo rutkasti. Pennut olivat kasvaneet, eivätkä oikein enää olleet pentuja. He olivat vahvistuneet ja parantuneet taidoissaan – etenkin taistelussa, koska Lotta pakotti heidät taisteluharjoituksiin kanssaan mahdollisimman usein – ja olin veljeni kanssa heistä erittäin ylpeä.
Katselin kuinka Lotta opetti Lohelle ja Siilille kuinka loikata puusta vastustajan kimppuun. Olin jatkuvasti ratketa huolesta, kun nuoret naaraat loikkivat puiden oksilta alas kohti Lottaa, joka väisteli hyökkäyksiä taitavasti. Lohi oli jopa lähes taittanut etutassunsa alas tullessaan, mutta Lottaa se ei ollut kiinnostanut.
“Ensi kerralla hänen tulisi osata tähdätä paremmin, niin ei taittaisi ja rikkoisi tassujaan; tai edes laskeutua oikein, jos ei osu kohteeseensa”, Lotta oli sanonut silmiään pyöritellen, kun olin valittanut hänelle asiasta. Tuo naaras oli vain täysin sietämätön.
Huomasin tummanharmaan turkin vilahduksen silmäkulmassani ja pian Revontuli istahti vierelleni katsomaan näiden nuorukaisten “liitoharjoituksia”.
“Vieläkinkö he hyppivät puista alas kuin oravat?” hän kysyi osin uupuneella ja osin ärtyneellä äänellä.
“Kyllä, eikä Lotta vaikuta kyllästyvän edes kuun päästä. Hän vain sanoo, että yrittää ensiksi tähdätä ‘täydellisyyteen’ ennen kuin he voivat vaihtaa liikettä”, huokaisin.
“Suorastaan säälin Lohta ja Siiliä. Kenenkään ei kuuluisi mennä noin rankalla harjoituksella päivästä päivään noin nuorena”, veljeni naukui synkeästi.
“Samaa mieltä. Emme vain voi oikein auttaa, ja kohta on meidänkin aika lähteä. Meidän oli tarkoitus olla auttava käpälä vain sen aikaa, kun Lotta sitä tarvitsi. Hän ei oikein tarvitse meidän apuamme hänen jälkikasvunsa kanssa enää”, nau’uin.
Revontuli nousi ylös ja tassutti kohti puita, joiden runkoja pitkin Lohi ja Siili olivat juuri taas kapuamassa.
“Ruokatauon aika!” veljeni huusi ylös ja vilkaisi sitten minuun. Nousin ylös ja katsoin Loheen ja Siiliin, jotka lähtivät hieman epäröiden laskeutumaan alas takaisin puiden juurille ja Lottaa, joka asteli pensaiden seasta ärtyneen näköisenä.
“He eivät ole läheskään valmiita!” ruskea naaras valitti. Luimistin korvani, kun hän rääkkyi meille vihaisena.
“Voitte levätä hetken, kunnes saatte ruokaa ja sitten voitte taas jatkaa virkeämpänä”, naukaisin ja viitoin Revontulen vierelleni. “Palaamme pian mukanamme parhaimmat saaliit koko metsässä ja sitten voimme jakaa ne yhdessä”, naukaisin vielä lapani yli, kun lähdin johdattamaan veljeäni kanssani pois.
“En sitten pidä Lotasta lainkaan”, Revontuli murisi, kun pääsimme kuuloetäisyydeltä.
“En minäkään”, vastasin häntääni heilutellen. “Hän ei tunnu lainkaan tajuavan, miten rankkaa tuollainen on hänen jälkikasvulleen.”
“Nimenomaan. Lohi ja Siili eivät kestä tuollaista kamalan kauaa. Niin pienen kissan keholle tuo on jo aivan liikaa”, Revontuli ärisi. Nyökytin päätäni ja hiljenin. Ryhdyin haistelemaan ilmaa sen varalta, jos löytäisin jotain saaliin hajua.
“Haistatko mitään?” Revontuli kysyi.
“Hiiren ainakin”, naukaisin kun hiiren hajujälki ajautui kuonolleni. Veljeni nyökkäsi ja kohotti myös omaa kuonoaan. Hän haisteli ilmaa hetken raottaen suutaan ja pian käänsi taas katseensa minuun.
“Haluatko sinä napata sen vai saanko minä ottaa kunnian?” hän kysyi minulta.
“Kyllä minä voin muutakin etsiä. Hiiri on kuitenkin sen verran helppo napata, että sinunkin pitäisi pystyä se napata”, naukaisin virnistäen ja pukkasin veljeäni hellästi kylkeen. Hän vain mulkaisi minua ja naurahti, kun lähti seuraamaan hiiren hajua. Minä sillä välin lähdin etsimään jotain muuta riistaa.
Hyvän tovin jälkeen minä ja veljeni palasimme takaisin kohti paikkaa, jossa Lotta oli harjoittamassa tyttäriään. Revontuli oli napannut sen hiiren ja minä olin saanut kiinni oravan sekä varpusen.
“Katsokaa! He tulvat!” kuulin Lohen innostuneen huudon, mutta nuori naaras hiljeni nopeasti, kun Lotta sihahti hänelle vihaisesti. Minua säälitti nuori kirjava turkkinen naaras. Ei hän ansainnut tuollaista kaltoinkohtelua.
“Tulkaa valitsemaan mieluisimmat saaliit. Minä ja Revontuli otamme mitä jää jäljelle”, naukaisin lempeästi. Lotta astelikin heti meidän luoksemme ja katsoi arvostellen nappaamia saaliitamme.
“Olisi ollut edes jotain suurempaa ja mehevämpää”, ruskea naaras mutisi. Pyöräytin silmiäni ärtyneenä, mutta en sanonut mitään. Lotta nappasikin oravan ja vei sen mukanaan ja sitten Lohi ja Siili tulivat yhdessä katsomaan jäljelle jääneitä hiirtä ja varpusta.
“Voitaisiinko me ottaa tuo hiiri?” Siili kysyi varovasti sisareltaan. Lohi nyökkäsi hivenen hymyillen ja kurottautui varovasti ottamaan hiiren veljeni tassujen juuresta ja lähti sitten sisarensa kanssa aterioimaan yhdessä.
“Meille jäi siis varpunen”, Revontuli naukaisi. Nyökkäsin ja istahdin hänen vierelleen.
“Minulle se ainakin kelpaa hyvin, pidän varpusista”, naukaisin. Veljeni nyökkäsi ja ryhdyimme sitten aterioimaan.
