Tyrskytassu
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio |
Johdatin sekalaista joukkoa syvemmälle metsään, askel askelelta kauemmaksi kaksijalkalan valoista ja hirviöiden pitämästä melusta. Oli alkanut jo hämärtää, mutta vielä näki kulkea eteensä. Tiesin, että meidän pitäisi kohtapuoliin alkaa katselemaan jostain suojaa yöksi. Nämä kissat olivat yhtä tottumattomia ja avuttomia tällaisessa ympäristössä kuin minä olin ollut kaksijalkalassa: olisimme helppoa tuoresaalista ketuille ja muille yöaikaan saalistaville pedoille.
Suopursuja kasvoi joka puolella ympärillämme, kun könysimme eteenpäin kumpareisessa maastossa. Pitkä turkkini takertui jokaiseen irtonaiseen oksaan tai risuun, jonka satuin ohittamaan, ja se alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään. Kaiken huipuksi en ollut syönyt mitään koko päivänä, mikä oli pelkkää miinusta tilanteelle, jossa olin jumissa näiden käytännössä minulle täysin ventovieraiden kanssa.
Kuulin oman vereni kohinan korvissani. Ärtymys sykki takaraivossani häiritsevästi, enkä ollut varma, kuinka pitkään pystyisin ylläpitämään vielä varsin rauhallista olemustani matkaseuralaisteni edessä. Tähtiklaani, auta minua säilyttämään malttini, anelin mielessäni ja kohotin katseeni ylös taivaalle, jota ei voinut enää edes erottaa uhkaavina yläpuolellamme huojuvista, tummista puiden latvoista.
Olin varma, että esi-isäni olivat kuulleet rukoukseni, sillä ei mennyt aikaakaan, kun lähestulkoon törmäsimme kolmen ei kovin suuren kuusen ryppääseen. Menin katsomaan lähempää ja ryömin lähimpänä olevan kuusen alimpien oksien ali sen alle. Oksat muodostivat suojaisan katon, ja puun ympärillä maassa kasvavat varvut ja sammalet kävivät hyvin pehmusteista. Kiepahdin ympäri suojassa ja pistin pääni ulos tuuheiden, tummien oksien alta.
”Voimme nukkua tässä tämän yön”, ilmoitin, mutta kukaan kissoista ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen kuusien alle. Keijukainen katsoi pitkään minua ja sitten kuusia. ”Ellette sitten halua nukkua siellä ulkona. Käy se minulle.” Lapoja kohauttaen vetäydyin takaisin oksien alle ja jäin odottamaan, mitä kulkukissat päättäisivät tehdä seuraavaksi.
Jossain lähistöllä huhuili pöllö. Leopardi päästi säikähtäneen vinkaisun, ja hetken päästä Mäihä työntyi etunenässä sisään. Muut seurasivat perässä karvat vähän pörhöllään, vaikkakaan kukaan ei vaikuttanut erityisen halukkaalta myöntämään ääneen, että pelkäsi.
”Olenkin aina halunnut päästä nukkumaan keskellä ei-mitään puiden alla”, Mäihä tokaisi hilpeästi, ja Leopardi katsahti häneen sen näköisenä kuin ei olisi ollut varma, oliko kolli tosissaan vai yrittikö tämä vain taas vetää häntä höplästä.
”Kuinka kauan kestää, että olemme Eloklaanin reviirillä?” Keijukainen kysyi asetuttuaan vaikean näköisesti makaamaan puolukanvarpujen päälle.
Kävin mielessäni läpi reittiä, jota pitkin olin alkujaan saapunut kaksijalkalaan. Olin ehtinyt hortoilla omillani ainakin noin neljännesosakuun, ennen kuin olin törmännyt Keijukaisen yhteisöön, mutta toisaalta silloin matkanteollani ei ollut ollut yhtä tiettyä päämäärää. Päällimmäinen ajatukseni oli ollut vain selviäminen. Nyt minulla oli kuitenkin motiivi sille, miksi olin ylipäätään lähtenyt matkaan, ja tiesin ainakin noin suurin piirtein, mihin suuntaan minun piti kulkea saavuttaakseni sen.
”Jos jatkamme tätä tahtia, niin päivä tai pari”, arvioin. En ollut varma, oliko Keijukainen tyytyväinen saamaansa vastaukseen, mutta hän ei kommentoinut sitä. Naaras näkyi vaipuvan omiin ajatuksiinsa, joten annoin hänen olla ja aloin itsekin valmistautua yöpuulle.
Odota vain, Eloklaani, minä palaan vielä, enkä ole enää yksin, ajattelin suljettuani jo silmäni ja jäätyäni odottamaan unen tulemista.
Vaivalloisesti puskeuduin valoa kohti oksien alta. Tukahdutin yllättyneen sähinän, kun niskaani tipahti yhtäkkiä jotakin kylmää ja märkää. Puikahdin kokonaan pois kuusen luota ja sain hämmästyä yhä enemmän tajutessani seisovani jossain valkoisessa, jota ei taatusti ollut ollut siinä vielä eilen saapuessamme.
Lunta! Sitä tämän täytyi olla. En ollut nähnyt lunta koskaan ennen, mutta vanhemmat kissat klaanissa olivat kertoneet oppilaille, miten lehtikadon aikaan maa peittyi valkoisesta hötöstä, jota kutsuttiin lumeksi.
Sisälläni kasvoi lapsellinen riemu. Mieleni olisi tehnyt ruveta kieriskelemään lumessa ja nähdä, minkälainen jälki minusta siihen jäi, mutta pakottauduin pitämään pääni kylmänä. En ollut enää mikään pikku pentu. Hurjat soturit eivät telmineet nietoksissa pahaisten kakaroiden tavoin.
Katselin hetken ympärilleni, ja huomasin vähän matkan päässä lumessa pienet jäljet. Tassutin uteliaana lähemmäksi ja kumarruin nuuhkaisemaan niitä. Lumi teki haistamisesta hieman kömpelöä, mutta onnistuin kuitenkin erottamaan oravan tuoksun kevyistä painaumista, jotka eläin oli jättänyt jälkeensä.
Lähdin kulkemaan kevein askelin jälkien vierellä, jotten kadottaisi niitä. Jonkin aikaa metsässä tarvottuani löysin oravan nuuhkimasta maata puun juurella. Huomaamattani olin jo laskeutunut vaanimisasentoon ja lähestyin sitä.
Nälän kaihertavan tunteen synnyttämällä vimmalla syöksyin oravan kimppuun, ja ennen kuin se ehti reagoida mitenkään, katkaisin siltä niskat. Kiitin hiljaa mielessäni Tähtiklaania saaliista, ja lähdin viemään sitä muiden luo.
Pudotin velton eläimen maahan Keijukaisen ja Arven eteen, jotka näyttivät siltä, että olivat juuri heränneet. Mäihä ja Leopardi tulivat seisomaan heidän vierelleen.
”Toin meille aamiaista”, julistin, vaikka se tuskin oli tarpeen. Kyllä kai nuo sentään oravaa olivat joskus maistaneet.
//Keiju ja Mäihä?
//687 sanaa
