Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Veljeni oli saanut pentuja. Terveitä, eläviä pentuja. Minä olin setä. Olin jäänyt sanattomaksi Ruskan sanojen jälkeen. Miten vanhoja he olisivat? Paljostako olin ehtinyt jäämään paitsi? Ruskatassukin oli jo melkein aikuinen ja ja tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut paikalla hänen kasvaessaan. Minulta oli jäänyt kokematta jotain korvaamatonta.
Hätkähdin pois ajatuksistani, kun Ruska ja Sulkavirta alkoivat miettimään takaisin klaaniin lähtöä. Nyökyttelin hurjasti:
“Lähdetään niin pian kuin on vain sopivaa. Minun täytyy päästä Merkuriuksen luokse pikimmiten.” Kaikki saamani informaatio sekoitti ajatukseni taas ihan täysin, enkä jotenkin pystynyt olemaan mukana hetkessä. Ruskalla oli ollut muistinmenetys? Se selitti siis kollin eilisen tavan katsoa minua kuin tuntematonta, mutta ilmeisesti nyt hän muisti ainakin osittain. En voinut olla muuta kuin huojentunut. Minulla oli niin paljon ajateltavaa, etten yksinkertaisesti muistanut ajatella kaikkea. Ravistin päätäni katselin vähän matkan päässä olevaa Ruskaa. Hän katsahti minuun sinisillä silmillään.
“Olet kasvanut niin paljon”, sanoin ja katselin oranssinkirjavaa kollia, joka oli mielessäni yhä se pieni pentu, jonka kanssa olin leikkinyt. Edessäni seisoi kuitenkin täysikasvuinen komea kolli. Ruska hymyili minulle.
“Miten kauan sinä olet jo ollut täällä?” oranssi kissa kysyi ja kallisti päätään vähän.
“Tulin vasta eilen vähän ennen teidän saapumistanne”, selitin. Sulkavirraksi kutsuttu naaras katseli minua miettien. Tajusin vasta sen jälkeen, ettei naaraalla tainnut olla kovin porukkaankuulunut olo.
“Kaksijalat siis kaappasivat minut vuodenaikoja sitten. Jouduin jonkinlaiseen kaksijalanpesään, joka oli täynnä outoja häkkejä ja eläimiä – varmaankin kaapattuja hekin. Pääsimme kuitenkin Fetuksen kanssa karkaamaan ja siitä asti olemme yrittäneet löytää takaisin tänne. Jos ei muuta, niin ainakin se oli seikkailu”, sanoin ja hymyilin pienesti. Naaraan kaste valpastui oitis ja hän katsoi minua kiinnostuneena:
“Näit varmasti kaikkea uutta ja hienoa!” Naaraan silmät tuntuivat suorastaan palavan innosta. Kasvoillani loistanut hymy laajeni entisestään. Tällä kissalla oli selkeästi oikea maku seikkailujen suhteen.
“Olet oikeassa, näin vaikka mitä. Tiesittekö, että kaksijalat kuljettavat koiria jonkinlaisissa köynnöksissä? Tai että kun hirviöt syövät jonkun, he pääsevät halutessaan pois sen vatsasta”, selitin innostuen siitä, että minulle löytyi kuuntelija.
“Hetkinen, oletko sinä ollut hirviön vatsassa?” Ruska sanoi kulmiaan epäuskoisena kurtistaen. Nyökkäsin:
“Se oli outoa. Siellä oli melko pimeää, mutta jostain kuitenkin kajasti valo sisään. Pakko myöntää, etten hirveästi siinä hetkessä kuitenkaan keskittynyt ympäristööni. Olin kauhuissani.” Sulkavirta näytti olevan haltioissaan.
Vilkaisin taivaalle ja näin, että aurinko oli kivunnut jo huomattavasti korkeammalle kuin se oli viimeksi sitä katsoessani ollut. Pilvet lipuivat taivaalla pehmeän näköisinä kuin lintujen alin untuvapeite ja haaleina kuin nummien yli leijuva sumu. Hattarat lupailivat tämän päivän sään olevan selkeä, joka tekisi matkan taittamisesta onneksemme helpompaa. Toivoin vain, ettei matkan varrella eteemme tulevalumi olisi niin syvää, että se tekisi kulkemisesta raskasta ja väsyttäisi meidät nopeammin. Silloin matkassa tulisi menemään arvioitua kauemmin, enkä minä enää jaksanut odottaa yhtäkään ylimääräistä hetkeä.
“Minä taidan lähteä nyt etsimään meille saalista. Tulen aivan pian takaisin niin voimme syödä ja alkaa valmistautua lähtöön”, sanoin. Ruska ehdotti, että voisi tulla mukaan, mutta kohteliaasti kieltäydyin hänen tarjouksestaan. Halusin olla hetken aikaa aivan yksin omien ajatusteni sekä saaliseläinten pienten pamppailevien kehojen kanssa.
Lähdin juoksemaan heti, kun olin tarpeeksi kaukana pienestä leiristämme. Oloni oli kevyt kuin taivaalta putoavalla lumihiutaleella ja tuntui kuin olisin suorastaan liidellyt hangen päällä. Hyvänolon tunne lipui mieleeni samalla, kun lihasteni liike sai vereni lämmittämään kehoani jokaisella lämpöaallolla entistä lämpimämmäksi. Ilmavirta sai lyhyen turkkini liehumaan ja silmäni vuotamaan, mutta oloni oli hyvä ja iloinen kuin metsäkauriilla. Lumi alkoi tuntua tutulta tassuissani ja juoksemiseni oli entistä varmempaa, kun tunsin maaperän. Kun hengitys alkoi tuntua ikävältä, hidastin vauhtia ja yritin haukkoa raikasta ilmaa sen minkä kykenin taltuttaakseni kehoni valtavan hapentarpeen.
Kaikki oli hiljaista ja rauhallista. Se muistutti siitä, että kaikki oli lopulta aina hyvin. Kävelin syvenevässä hangessa tassujani hassun näköisesti nostellen. Turkkini alkoi tuntua märältä, sillä lumi oli märkää kuten yleensäkin lehtikadon loppupuolen lumella oli tapana. Kun sain viimein hengitykseni tasaantumaan, aloin etsiä saalistettavaa. Toivoin, että minulla kävisi hyvä tuuri ja kaikille riittäisi syötävää. Samalla voisin ikään kuin maksaa Dakotalle, Timille ja Kaarlolle heidän hyväsydämisyydestään, kun he olivat antaneet minun yöpyä heidän luonaan. Pysähdyin, suljin silmäni ja raotin suuta, jotta saisin varmasti seuraavalla syvällä hengenvedolla kaiken irti ympärilläni leijuvista tuoksuista. Hiljalleen korvani alkoivat aistia ääniä, jotka hetki sitten en ollut huomannut ja suuhuni levisi oravan tuttu haju, joka sai veden nousemaan kielelleni. Avasin silmäni ja lähdin jäljittämään jyrsijän hajuvanaa, vaikkakin pelkästään tallotun lumen perusteella saattoi päätellä mihin suuntaan kukakin oli mennyt. Pian myös silmäni saivat kiinni oravan harmaanruskeasta talviturkista ja pörröisestä hännästä, joka viuhui touhukkaasti pienen eläimen taiteillessa itselleen aivan liian suuren kävyn kanssa. Painuin niin matalaksi maata avsten, kuin vain millään kykenin, sillä tiesin, että turkkini ei ollut puolellani lumisessa maastossa. Vatsaani hipoi ilkeästi hangen kylmä pinta ja asento oli muutenkin kaikin puolin epämukava. Tarkkailin valppaasti oravaa ja hivuttauduin liukuvin askelein huomaamattomasti lähemmäs. Astuin lumihangen päällä ja ihmettelin kuinka se jaksoi kantaa minua, mutta sitten-
Tömps. Lumi petti altani ja upposin leuka edellä hangen syvyyksiin, kuin sorsa jokeen sukeltaen. Orava hätkähti olemassaolooni ja pinkoi karkuun sen minkä jaloistaan pääsi.
“Voi hiirenpapanat!” kirosin ärsyyntyneenä ja aloin kömpiä ylös. Kasvoni näyttivät varmasti kauniilta sen hetkisellä lumipeitteellään. Ravistin turkkiani ja vaikka se heittikin kaiken lumen pois karvoiltani niin se ei vienyt pois sitä kosteutta, jonka turkkini oli itseensä imenyt. Huokaisin. Suljin silmäni ja yritin saada tunnekuohuni tasaantumaan ja sitten lähdin uudestaan kohti saalista.
Olin loppujen lopuksi saanut kiinni vaaleaturkkisen jäniksen. En voinut uskoa onnenai sen alun jälkeen. Juuri nyt söimme yhdessä viimeisiä paloja jäniksestä ja vastani tuntui täydemmältä kuin pitkään aikaan. Oloni oli toiveikas, mikään ei voisi mennä enää huonosti ennen kuin tapaisin Merkuriuksen taas. Kun olin saanut viimesienkin palasen kurkusta alas, vetäydyin sivummalle ja aloin sukimaan turkkiani. Vatsanpohjassani tuntui jännityksen kipristys, mutta myös odotus. Olin odottanut Merkuriuksen näkemistä niin pitkään, että se oli alkanut tuntua vain tavoittamattomalta unelmalta.
Lähdimme, kun kaikki olivat saaneet syötyä ja levättyä hetken. Tuntui oudolta hyvästellä Dakota, Timi ja Kaarlo lähes heti kun olin vasta tervehtinyt heitä pitkästä aikaa.
Kun viimein saavuimme rajalle muutaman päivän vaeltamisen jälkeen, oloni oli samaan aikaan väsynyt, että uskomaton. Olin lähempänä veljeäni kuin moneen kuuhun. Mieleni alkoi heittää uhkakuvia mieleeni, mutta torjuin ne päättäväisesti, sillä tiesin, että Merkurius olisi aivan yhtä innoissaan jälleennäkemisestämme kuin minäkin. Minä tunsin hänet. Olin odottanut tätä hetkeä niin kauan. Pian näkisin veljeni.
//Sulka? Mer?
1001 sanaa
