Järkäleloikka
//Kirjoittaja: Aura
//Erakko | Tuntematon alue
Ravistelin turkistani kaikki pölyt ja heinänkorret mitkä olivat tarttuneet turkkiini Ullan antaman tehtävän aikana. Olin auttanut naarasta ja Seppoa siirtämään jotain painavia esineitä, mutta nyt homma oli onneksi valmis. Yleensä autoin Ullaa maatilan hommissa todella mielelläni, sillä Ulla ja Seppo olivat mukavaa seuraa. Tänään minua ei kuitenkaan huvittanut mitään. Minua nimittäin ärsytti suunnattomasti Tyrskytiikerin ja Maxin käytös. En pystynyt ymmärtämään mitä kumppanini näki siinä mahtailijassa. Max oli olevinaan hunajaakin siirappisempi katti. Olin kuitenkin varma, että kolli vain esitti ja todellisuudessa hän oli katala liero, kuka yritti saada Tyrskytiikerin itselleen. Ja kyllähän minä ymmärsin, Tyrskytiikeri oli todellinen saalis. Kolli oli kuitenkin minun. Ullakin oli kadonnut muihin puuhiin, joten minulla oli nyt hetki yksinään. Mutta en aikonut käyttää sitä mihinkään hyödylliseen.
Kylmä tuuli puhalsi vasten kasvojani ja siristelin silmiäni. Onneksi olin suurikokoinen enkä lentäisi tuulen mukana pois. Tunsin ilmassa olevan myrskyn tuoksun ja vilkaisin taivaalle. Se näytti siltä, että se repeäisi kahtia hetkenä minä hyvänsä. Haluni suojella Tyrskytiikeriä nousi taas pintaan, joten lähdin askeltamaan reippaasti kohti meidän harjoittelupaikkaa. Aika nopeasti silmäni erottivat kahden kollin silhuetit ja kiihdytin tahtiani. Tyrskytiikerin katse ei ollut tiessä, vaan kolli katseli lähinnä käpäliään. Maxin katse kuitenkin osui omaani ja yhtäkkiä kolli painautui Tyrskytiikeriin. Jäänsiniset silmäni kapenivat viiruiksi ja käännyin heti kannoiltani. Minua ei huvittanut edes nähdä Tyrskytiikeriä tämän enempää, pettäkööt minua sen Maxinsa kanssa! Viha nousi melkein savuna korvistani, kun marssin poispäin maatilasta. Minä en edes halunnut mennä takaisin maatilalle, joten kävelin jonkun matkaa ja päädyin polulle missä en ollut aiemmin käynyt. Se johdatti minut aukiolle mikä oli viherlehden aikaan varmasti todella kaunis. Aukiota ympyröi nyt lehdettömät puut ja puskat, mutta pystyin kuvittelemaan millaisessa loistossa tämä paikka oli viherlehden alkupuolella. Etsin hetken sopivaa paikkaa nukkua, mutta pian löysin petoeläimen vanhan nukkumapaikan. Tuoksu oli sen verran vanha, että oletin, että olisi turvallista nukkua siinä. Kun ensimmäiset sadepisarat iskeytyivät turkkiini, luikahdin nopeasti pesäkolon suojaan ja käännyin katsomaan tummanharmaaksi muuttunutta taivasta. Värähdin ja tunsin miten ilmassa väreili. Sade suorastaan nostatti metsän kaikki vanhatkin tuoksut pintaan ja imin niitä itseeni. Sateen aikaan kaikkialla tuoksui niin hyvältä, mutta tänään en pystynyt nauttimaan siitä. Mieleni oli mustunut taivaan kanssa samaa tahtia enkä tiennyt voisinko enää luottaa kumppaniini. Ja Max, siitä kiusankappaleesta olisi hankkiuduttava eroon. Mutta en tiennyt miten. Kaikki tuntuivat pitävän Maxista enkä minä ymmärtänyt miksi! Miten kukaan ei nähnyt hänen lävitseen? Huokaisin ja kävin makuulle. Yleensä olisin nauttinut myrskyn seuraamisesta, mutta nyt en kyennyt, kuin hautomaan kostoa. Hain parempaa asentoa ja laskin kuononi häntäni sekaan.
Havahduin hereille kuullessani voimakkaan jyrähdyksen. Salaman välähdys valaisi koko metsän ja räpyttelin säikähtäneenä silmiäni. Sydämeni tykytti yllättävän säikähdyksen myötä voimakkaasti ja alkukantaiset pakovaistoni olivat hiipineet esille. Myrsky oli vain yltynyt eikä loppua näkynyt. Sade piiskasi aukiota ja tuuli ujelsi korvissani. Hetken ajan harkitsin, että olisin palannut maatilalle, mutta sinne oli liian pitkä matka. Sitä paitsi minä en oikeasti halunnut törmätä Maxiin. Painauduin pesäonkalon kylmää ja rapistunutta seinämää vasten turvaa hakien. Onkalon seinämät kuitenkin vaikuttivat sen verran kestävältä, että voisin selvitä yöni täällä.
“Järkäleloikkaa, Järkäleloikkaa! Oletko täällä?” kuului huuto, jonka tunnistin. Ääni kuului ilmiselvästi Tyrskytiikerille ja kiemurtelin epämukavan tunteen vuoksi. Oliko kolli aivan hiirenaivo, kun hän liikkui tällaisen sään aikaan ulkona? Loikkasin onkalosta huolestuneena ylös. En voisi antaa kumppanini vaellella täällä yksinään. Kaikesta vihasta huolimatta kolli oli minulle maailman rakkain enkä kestäisi, jos hänelle sattuisi jotain.
“Täällä”, vastasin huutoon ja lähdin suunnistamaan kohti äänenlähdettä. Rankkasadeoli sotkeutunut hajujälkiin ja niitä oli lähes mahdotonta seurata, jos ei ollut erityisen taitava jäljittäjä. Sade piiskasi turkkiani ja jouduin laskemaan katsettani, että näkisin eteeni. Kun lopulta erotin Tyrskyturkin hahmon pimeydessä, huomasin jotain kammottavaa. Kolli ei ollut yksin. Huoleni huuhtoi sadeveden lailla pois ja tulistuin jälleen. Että kollilla oli otsaa!
“Järkäleloikka, Tähtiklaanin kiitos olet-”, kolli aloitti, mutta kurkustani kumpusi vain matala murina.
“Petturi”, sihahdin hampaideni välistä.
“Kiellän sinua viettämästä aikaa Maxin kanssa. Sinä olet MINUN”, jyrähdin Tyrskytiikerille myrskyn ulvoessa taustalla. Astuin lähemmäksi Maxia ja väläyttelin kollille hurjana valkoisina välkkyviä hampaitani. Kolli vastasi eleeseeni samanmoisella ja pörhistelin kollille turkkiani. Maatilan ja Tyrskytiikerin herruus päätettäisiin tässä ja nyt. Ja sitä kruunua en hevillä luovuttaisi, ainakaan Maxille.
“Minä en ole kenenkään! Olemme kumppaneita enkä tiedä miksi kummassa väität minua petturiksi, mutta sinä et voi omistaa minua”, Tyrskytiikeri sähähti ja oli astumassa väliimme, mutta olin häntä nopeampi. Salaman välähtäessä taivaalla syöksyin Maxin kimppuun ja iskin hampaani kollin kaulaan.
//Tyrsky? :OOOO
