Fetus
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Sain luvan jäädä, sekä kaiken lisäksi Corona kipitti pois. Minulle tämä kävi paremmin kuin hyvin. Siirsin katseeni välittömästi virtaavaan veteen, mutta pidin korvani höröllä. En välittänyt olla toisen lähellä, joten turkkimmekaan eivät koskeneet. En välittänyt olisiko toinen sanonut mitään, sillä itsepä pyysin pakopaikkaa. Tai no, pako ja pako, halusin pois sen inhottavan kollin läheltä hetkeksi. Hiljaisuus ei kaan ollut inhottava mielestäni, kun oli ollut pennun vahti hetken, kelpasi hiljaisuus. Naaras ei kuitenkaan näköjään ollut hiljaisuuden fani, vaan aloitti keskustelua kanssani.
”Olen Dakota”, Naaras maukui. Käänsin katseeni toiseen ja nyökkäsin. Tietty toinen odotti minun esittelevän itseni, sillä niin oli kai tapana. Ei minulla ollut siinä mitään vastaan toisin kuin eräällä kollilla. Ajatuskin sai mielessäni murisemaan. En antanut sen toki paistaa läpi, olisi oltava rauhallinen yöpaikan vuoksi, saisin muuten itseni helposti nyljetyksi.
”Voit kutsua minua Fetukseksi”, Tokaisin, käänsin katseeni takaisin veteen, sillä minua ei kiinnostanut niinkään tuijotella toista. Pidin tehtävän Villisielulla, joka sitä harrasti. Näköjään Dakota ei omannut käytöstapoja, sillä hän jäi tuijottamaan turkkiani. Olinhan erikoinen, mutta en minäkään jäänyt tuijottelemaan normaaleja kissoja kuin en olisi heitä ennen nähnyt. Olin aina ollut hassun näköinen, eikä arpeni enää auttaneet asiaan. Katsoin vain virtaavaan veteen. Niin oli isä ja emokin olleet erikoisemmasta päästä, heidän takiaan olin usean kissan silmätikku, mutta niille kissoille piti näyttää etten ollut yhtä kotikisu luonteinen kuten turkkini oli.
”Et vaikuta lainkaan sellaiselta kissalta, joka auttaisi kasvattamaan jonkun toisen pentua”, Dakota tokaisi. Ouch, nopeasti käänsin katseeni häneen kunnes käänsin ne jokeen. Kohautin olkiani, miettien vastaisinko asiaan mitään, en vastaisi. Enhän minä todellakaan ollut ilmaiseksi hoitanut muuan pentua, saati niin että olisin ollut rakastava emo. Kuitenkin olin ottanut moisen niskoilleni, enkä halunnut myöntää sitä helpolla. Olin itsekin vain orpo alle täysikasvuinen kissa, joka osasi ruokkia itseään jo. Sakota selitti kuinka piti mystisyydestäni, mielessäni toruin toista, olin hyvin yksinkertainen, mutta kun tultiin tarinaan, niin. Se oli totta. Kyllä, hyvin arka paikka, naaras sitten osasi. Pidin katseeni vedessä, sanomatta sanaakaan. Olin sanomassa jo jotain siitä tarinasta, mystisyydestä, sekä pennun kasvatuksen hinnasta, mutta naaras jatkoi. Hän kysyi jäisinkö yöksi. Katsoin ripsuttavaan taivaaseen, jossa aurinko jo laski. Katsoin sitten Dakotaan närkästyneenä. Kehonkieleni ei näyttänyt yhtään sitä kaikkea mitä tunsin, mutta silti tunsin niin.
”Ei minulla ole pesää, siksi joudunkin jäämään”, Tokaisin aluksi, katsoin kuitenkin yhä naarasta miettien.
”Olen tässä miettinyt, Corona esittäytyi Klaani nimellä minulle, Aavevarjo, minkä nimen itse valitsisin? Tosi turhauttavaa häneltä.. tosin mitä kolleilta odottaa?” Kysyin. En välittänyt inhoaisiko naaras sitä että minä puhuin pahaa hänen ystävästään, tai mikä kolli hänelle oli ”Mitä nämä kissat edes ovat sinulle? Ystäviä? Laumasi? Perheesi?”, Kysyin, katsoen ruskean ja harmaan väristä naarasta. Olin kysymysteni lopussa, joten annoin toiselle puheenvuoron. Ääneni oli jatkuvasti irvakas, enkä tosiaan olisi hyväksynyt paria vastausta mitä naaras varmasti antaisi, mutta utelaisuus otti minusta yli otteen. Dakota oli yllättävän rauhallinen kuunnellessaan kysymyksiäni. En kerrankaan vältellyt toisen katsetta, hän oli saanut ajatukseni muualle siitä inhottavasta kapineesta.
//471 Sanaa
//Dakota?
