Dakota
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Komea hopeakylkinen kala mätkähti jäiselle kivelle yhä sätkytellen. Epäröimättä hetkeäkään iskin hampaani sen niskaan samalla kun painoin kalaa tassullani kiveä vasten ja repäisin. Kuului epämiellyttävä mutta minulle ajan saatossa jo tutuksi käynyt ääni, joka kieli siitä että olin juuri onnistunut vääntämään kalalta niskat nurin. Päästin kalasta irti ja jäin silmäilemään saalistani ylpeänä. Se oli mahdottoman hieno vonkale, josta riittäisi syömistä niin minulle kuin isällekin. Isä varmasti odotti jo kieli pitkällä pääsevänsä päivittäisen kala-ateriansa kimppuun.
Nappasin särjen mukaani ja vaivautumatta peittelemään tyytyväisyyttäni lähdin tassuttelemaan kotipesälle päin. Itse asiassa se oli ihan muutaman hännänmitan päässä rannasta, joten isänkin olisi ollut helppoa hinata itsensä ylös takamukseltaan ja käydä pyytämässä oma ruokansa, mutta hän oli vakuutellut minulle lonkkiensa olevan jo niin huonossa kunnossa että minun olisi parempi huolehtia perheen elätyksestä. En ottanut sitä pahakseni, minusta oli kiva autella isää. Olin sen hänelle velkaa, sillä olihan hän kasvattanut minut ypöyksin ja opettanut vielä kalastamaan ja uimaankin, unohtamatta sitä, että olin siitä kaikesta huolimatta yhä hengissä. Enemmän kuin vain kiitettävä suoritus yksinhuoltajaisältä, jos minulta kysyttiin.
“Tulithan sinä viimein. Ehdin jo luulla, että kala nappasikin sinut”, vanha punamullanvärinen kolli käkätti rantakivikkoon rakennetun pesän perältä ja könysi itsensä istumaan. Laskin kalan hänen eteensä ja istuuduin itse vähän kauemmaksi pesemään tassujani. Sivusilmällä näin miten vanhus iski ahnaasti hampaansa särkeen ja ryhtyi raatelemaan siitä itselleen sopivia paloja. Yleensä jouduin olemaan valppaana isän aterian aikana, sillä hänellä oli vanhuuden myötä tullut taipumusta hajamielisyyteen, joka taas pahimmassa tapauksessa tarkoitti sitä että…
Kaarlo rupesi kakomaan. Salamana syöksyin vanhan kissan avuksi ja läimäytin häntä pari kertaa tassullani lapojen väliin ja kolli yski pureskelemattomat ja ruotoiset kalanpalat ulos. Toisinaan hän unohti pureskella ruokansa ennen kuin nieli sen alas, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun jouduin pelastamaan hänet ruoaltaan.
“Pärjäätkö?” varmistelin. Isä nyökkäsi yhä henkeä haukkoen ja kumartui sitten nuolaisemaan kivipohjaiselle lattialle lentäneet kalat suuhunsa uudemman kerran ja pureskeli ne tällä kertaa huolella. Huokaisin helpottuneena ja annoin karvojeni laskeutua.
“Saatan olla vanha, mutten tyhmä”, Kaarlo tuhahti selvästi ylpeytensä kanssa kovan kolauksen kokeneena ja jatkoi ateriointiaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Pyöräytin vain silmiäni ja siirryin lopulta hieman syrjemmälle antaakseni kollille ruokarauhan.
Asetuin mukavasti höyhenillä ja kuivilla lehdillä vuoratulle pedilleni ja tähystin ulos pesän suuaukosta. Ulkona oli alkanut pyryttää. Se tietäisi lisää töitä minulle. Isä halusi välttämättä käydä pyörähtämässä aamuisin ulkosalla ennen aamupäivänokosiaan ja useimmiten hän vaati päästä rantaan asti voidakseen ihastella veden virtausta. Lunta oli jo yli nilkkojen, joten minun pitäisi siis herätä varhain avaamaan kärttyiselle vanhukselle polku rantaan. Mahtavaa. Mutta mitäpä sitä ei perheenjäseniensä eteen tekisi.
“Haluatko sinäkin?” Kaarlo mumisi takanani. Kurkistin lapani yli särkeen, joka oli kaluttu lähestulkoon ruotoja myöten. Isällä oli rautainen vatsa.
Pudistin päätäni. “Ei kiitos. Syö sinä vaan.”
“Selvä”, hän tuhisi ja jatkoi.
Yhtäkkiä minulle tuli pakottava tarve päästä haukkaamaan raitista ulkoilmaa. Nousin ylös ja kävelin ulos. Lunta sateli hiljakseen maahan ja vähitellen se kuorrutti harmaanruskean turkkini. Niiskaisin nenääni ja kapusin varovasti liukasta kivikkoa ylöspäin, kunnes saavuin tasaisemmalle maalle. Edessäpäin kohosi metsä. Synkkänä ja uhkaavana, mutta samaan aikaan kutsuvana. Isän mukaan vain typerykset menivät eksyttämään itsensä niinkin vastenmieliseen paikkaan kuin metsään. Mutta minä olin typerys ja houkutus oli liian suuri, joten siispä tallustelin tottuneesti metsänrajaan ja sukelsin lopulta alastoman aluskasvillisuuden sekaan.
Metsässä oli mukavan hiljaista. Puiden tiheät oksistot vaimensivat tuulen huminan ja lunta oli huomattavasti vähemmän kuin kotipesän lähellä, joten liikkuminen kävi kepeämmin. Tosin ongelmana olivat puunjuuret, jotka kiemurtelivat maanpinnalla ja toisinaan jopa niin huomaamattomina, että onnistuin telomaan itseni niihin tuon tuostakin.
Saavuin erään puun kohdalle. Sen runko oli hyvin uurteinen ja karuja aikoja kokeneen näköinen. Avasin kynteni, jännitin lihakseni ja loikkasin puuhun. Vedin itseni alimmalle oksalle, josta oli pari kolme ketunmittaa alas. Maisemat eivät juuri päätä huimanneet, mutta oli sekin jo jotain kuin vain katsella samaa virtaavaa vettä päivästä toiseen ja uskotella itselleen että pian joenkin tilalle kasvaisi mahtava metsä.
Siinä oksalla kököttäessäni onnistuin uppoutumaan ajatuksiini pitkäksi aikaa. Palasin kotipesälle vasta iltamyöhään ja kävin suorinta tietä yöpuulle, sillä tiesin, että aamulla minua odottaisivat lumityöt sekä kiukkuinen isä, joka turhautui jos joutui olemaan liian pitkään paikallaan. Suljin silmäni ja vaivuin miltei samalla sydämenlyönnillä uneen.
Puskin tassuillani lunta kauemmaksi kotipesästä. Olin jo ehtinyt uurtamaan rantaan asti vievän polun puhtaanvalkeaan nietokseen, jotta isän olisi helpompi kulkea. Isästä puheen ollen, vanha kolli ilmestyi juuri pesän suulle. Hän katseli lumista maisemaa harmailla silmillään, veti sitten keuhkonsa täyteen pakkasen raikastamaa ilmaa ja puhalsi hitaasti ulos. Sen jälkeen hän löntysti ohitseni rantaan ja istahti alas ihailemaan jokea, ikään kuin hän ei olisi koko pitkän elämänsä aikana saanut nauttia siitä tarpeekseen.
“Vanhuuden höperö, sanon minä”, tupisin puoliääneen ja jatkoin auraamista. Kunhan Kaarlo menisi nokosille, saisin kaikessa rauhassa puuhata omiani. Olin ajatellut tutkia metsää ja sen lähiympäristöä tarkemmin, ihan vain tappaakseni aikaa.
Viimein isä kyllästyi tuijottelemaan veteen ja palasi takaisin sisälle. Varmistin että hän pääsi turvallisesti vuoteeseensa eikä hajamielisyyttään lähtisi toistamiseen ulkoilemaan. Sen jälkeen huikkasin hänelle meneväni kalaan ja loikin omille teilleni.
Olin päättänyt seurata jokea. Se vei minua yhä kauemmaksi kotipesästä ja hetken ajan pelkäsin joutuvani jo eksyksiin, mutta vakuuttelin itselleni, että jos seuraisin jokea takaisin tullessa vastavirtaan, pääsisin kyllä kotiin. En ollut vielä koskaan käynyt näin pitkällä. Kuitenkin päivä päivältä uteliaisuuteni kasvoi ja sitä myötä myös rohkeuteni ja houkutus mennä kauemmas. Tosin en voinut jättää isää. Hän oli jo vanha, eikä varmasti selviäisi yksikseen kovin pitkään. Voisinhan toki aina laiminlyödä vastuuni ja antaa hänen kupsahtaa omia aikojaan ja lähteä sitten matkoihini kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta koska olin kunniallinen erakko, sellainen ei tulisi kuuloonkaan.
Olin ajatuksissani onnistunut kävelemään pidemmälle kuin oli alunperin ollut tarkoitus. Vilkuilin ympärilleni valppaana. En voinut tietää, oliko tämä alue jo jonkun toisen erakon hallussa, joten minun pitäisi osata olla varuillani ja valmiina puolustamaan itseäni.
Kuljin eteenpäin määrätietoisin askelin. Pysyttelin edelleen tarkkaavaisena mahdollisten uhkien varalta, mutta muuten tunsin oloni hyvin voimalliseksi, itsevarmaksi. Vapaus oli sitten mahtava tunne. Tiesin kuitenkin että minun pitäisi palata pian takaisin kotipesälle. Isä varmasti heräilisi pian, ellei jopa olisi jo jalkeilla ja ruinaamassa murua rinnan alle.
Seisahduin kuin seinään. Entä jos Kaarlo yrittäisi itse kalastaa? Hän oli toki hyvässä kunnossa ikäisekseen, mutta kollin ajatuksenjuoksu kävi toisinaan hyvin hitaan puoleisesti. Tuskin hän enää edes muisti miten käpäliä käytettiin kalan kiinniottamisessa.
Tukahdutin huokauksen ja käännyin kannoillani tulosuuntaan. Tutkisin reviriin ulkopuolta tarkemmin joskus toiste. En tänään, mutta pian. Tiesin sen jossain sisimmässäni.
//1021 sanaa
