Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Kujakissayhteisö
Pari kuuta sitten Päivänsäde ja Haavetassu – jonka oikea nimi olikin ilmeisesti Kharon – olivat löytäneet tiensä takaisin kujakissayhteisöön. Olin ollut niin kovin iloinen siitä, että Päivänsäde oli ollut kunnossa – paria ketulta saamaa ruhjetta lukuun ottamatta. Keijukainenkin oli ollut yllättävän hyvällä tuulella naaraan tultua takaisin kotiin, mistä saatoin itse olla vain hyvilläni, sillä hänen ei ollut tarvinnut enää purkaa kiukkuaan minuun. Siitä huolimatta olin päättänyt pitää naaraaseen etäisyyttä – hänen seuransa ei nyt muutenkaan ollut minulle mikään välttämättömyys.
Oli aamupäivä, ja minun oli määrä lähteä rutiinikierrokselle kaksijalkalaan Leopardin ja Keijon kanssa. Jippikaijee – tästä ei voinut päivä enää huonommin alkaa. Olin ulkona odottelemassa kaksikkoa, kun nämä viimein suvaitsivat tulla paikalle. Leopardi selitti innoissaan Keijolle jotakin, ja Keijo puolestaan kuunteli kiinnostuneen näköisenä, vaikka kolli vaikuttikin vähän siltä, ettei oikein pysynyt kärryillä naaraan jutuissa.
”No niin, lähdetään, ettei tässä mene koko päivää”, murahdin heille hieman tympääntyneenä ja heilautin häntääni liikkeelle lähdön merkiksi. Leopardi ei lopettanut hölöttämistä edes kävellessään.
”Olen niin kamalan ylpeä Menninkäisestä!” kuulin naaraan kehräävän Keijolle. ”Hänestä ja Päivänsäteestä tulee vielä yhtä eteviä kuin ne klaanikissat!”
Niin, tosiaan – Keijukainen oli siirtänyt vastuun Päivänsäteen ja Menninkäisen kouluttamisesta metsäkelpoisiksi Kharonille. En voinut sanoa, etteikö uutinen olisi kirpaissut jollakin tapaa, sillä alunperin minun oli ollut tarkoitus opettaa Päivänsäteelle kaikki kikat ja jepot, joita olin oppinut klaanissa. Keijukainen oli tehnyt sanomattakin hyvin selväksi minulle, etten ollut Päivänsäteelle kelvollinen opettaja. Vaikka esitinkin, ettei se tuntunut missään, minua sattui oikeasti. Päivänsäteestä oli tullut minulle todella tärkeä, ja olin valmis tekemään ihan mitä tahansa hänen vuokseen.
Kun pysähdyimme jättämään hajumerkkejä, havahduin kuonolleni laskeutuvaan valkoiseen hiutaleeseen. Katsoin, miten se suli nopeasti vedeksi nenäni päällä. Siirsin katseeni ylöspäin ja näin lisää hiutaleita, jotka leijailivat maata kohti hiljakseen. Vähitellen hiutaleita tuli yhä enemmän ja enemmän, kunnes niitä satoi oikein pyryttämällä.
Lumisade peitti näkyvyyden ja alkoi täplittää kissojen turkkeja valkoisiksi. Jouduin siristelemään vähän silmiäni, jottei tuuli olisi puhaltanut niihin. Käännyin Keijon ja Leopardin puoleen, jotka olivat lumesta enemmän innoissaan kuin minä. Tai ainakin Leopardi oli, Keijosta en osannut niinkään sanoa. Pulska kolli ravisteli hiutaleita pois turkistaan sitä mukaan, kun niitä tarttui kiinni siihen.
”Tehdään kierros loppuun, niin päästään takaisin sisälle”, maukaisin ja jatkoin matkaa. Lumi peitti alleen kissojen tassujen äänet, mutta uskoin kaksikon seuraavan perässä.
Palatessamme jo takaisin päin lumisade ei ollut vieläkään lakannut. Olimme käyneet tarkastamassa pari kujaa eksyneiden matkaajien varalta ja täysin tuloksetta. Niiden kolmen kissan jälkeen kujakissayhteisöön ei ollut tullut uusia kissoja. Meillä oli jo ihan hyvän kokoinen porukka koossa, mutta ei sillä vielä eloklaanilaisia nitistetty. Klaanikissoja oli meihin verrattuna kaksinkertainen määrä, ja he kaikki olivat käyneet läpi jonkin sorttisen soturikoulutuksen. Minun oli vaikea kuvitella mielessäni Keijoa antamassa köniin raavaalle klaanikissalle. Tarvittaisiin lisää taistelutaitoisia ja -tahtoisia kissoja, jotta edes voitiin puhua oikeasta hyökkäyksestä.
Tuttu rakennus häämötti viimein edessäpäin. Turkkini oli aivan märkä hiutaleista, jotka olivat ehtineet sulaa siihen kierroksen aikana. Leopardi ja Keijo kiiruhtivat sisään pikapikaan. Sisältä kuului Päivänsäteen innokasta maukunaa, kun naaras selitti tovereilleen tämän päivän harjoituksista metsässä.
Jäin vielä hetkeksi pihalle istumaan. Nousin rakennusta ympäröivään aidan päälle ja yritin asettua sen päälle mahdollisimman mukavasti. Silloin tällöin jostain lähistöltä kuului hirviön matalaa murinaa, kun se mateli menojaan, mutta muuten oli aivan hiljaista. Hiljaisuus toi minulle mieleen metsän rauhan – siellä ääniä olivat päästäneet ainoastaan muut metsän eläimet ja tuulessa heiluvat narisevat puunoksat. Kaksijalkalan äänimaailma oli aivan erilainen, ja vaikka olinkin jo ehtinyt tottua siihen kuluneiden kuiden aikana, kaipasin silti välillä metsään. Salaa odotin sitä, että Keijukainen viimein päättäisi laittaa suunnitelmansa käytäntöön ja aloittaisimme marssin Eloklaania kohti, sillä silloin saisin taas hetkeksi palata takaisin metsään. Miettiessäni metsää ja vanhaa kotiani, en voinut siinä sivussa olla ajattelematta vanhempiani. Vieläköhän he olivat hengissä? Viimeksi, kun olin nähnyt heidät, Korppisiipi oli ollut pentutarhalla odottamassa pentuja. Tähän mennessä pennut olisivat jo vähintäänkin oppilasikäisiä, mikäli synnytys oli sujunut suunnitellusti. Toivottavasti uusien sisarusteni elämä ei ollut yhtä kamalaa kuin omani.
