Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Kujakissayhteisö
Kuuntelin tyytyväisenä Härmän tarinaa siitä, miten eloklaanilainen oli surmannut hänen emonsa. En olisi uskonut eloklaanilaisen alentuvan moiseen, ja pieni epäilys hiipi mieleeni. Tyrskytiikeri oli karkotettu Eloklaanista, kun tämä oli tappanut kissan, joten tarina kuulosti uskomattomalta. En vaivautunut mainitsemaan asiasta uudelle tuttavuudelle, sillä hänen kaunansa Eloklaania kohtaan oli hyväksi yhteisölle ja suunnitelmallemme. Sillä verukkeella saisimme Härmän varmasti mielellään liittymään joukkoihimme.
”Taisinkin kertoa sinulle, että osaan parantaa. Luulen, että taidoistani voi olla teille hyötyä. Toisaalta näin hienosta kissajoukosta varmasti löytyy joku minua kyvykkäämpi. Vai kuinka?” kolli tokaisi kohdistaen katseensa minuun. Vastasin erakon katseeseen heikko hymy kasvoillani, yrittäen lukea Härmän vakavaa ilmettä. Olin varma, että kolli yritti päästä vain hyvään asemaan silmissäni. Kenties kissa osasi vain muutaman parannusniksin ja yritti luikerrella sen avulla suosiooni.
”Niin, ei meillä ole varsinaista pulaa parannustaitoisista kissoista”, tokaisin lapojani kohauttaen, ”me emme tarvitse parantajia, vaan taistelijoita. Eloklaania ei kukisteta parannustaidoilla, vaan älyllä ja tarvittaessa raa’alla voimalla. Osaatko sinä taistella?” Pidin ääneni rauhallisena, mutta katseeni oli tiukka. En halunnut antaa Härmän kuvitella, että hän olisi meille korvaamaton, vaikka todellisuudessa Arpi mahtoi olla ainoa parannustaitoinen kissa yhteisössä. Arpikin alkoi jo olla vanha, joten parantaja olisi hyvä lisä joukkoihimme, jos hän vain osaisi pitää huolta itsestään. En halunnut matkalle kissaa, joka roikkuisi toimeettomana mukanamme syöden meidän ruokamme vain siksi, että joku ehkä saattaisi loukkaantua ja tarvita häntä.
”Osaan kyllä”, harmaaraidallinen kolli nyökäytti päätään. Väläytin kissalle pienen hymyn ja nyökkäsin tyytyväisenä.
”Sepä hyvä, sovit siis erinomaisesti joukkoihimme”, kerroin hymyillen ystävällisesti. En tiennyt oliko raidallinen kolli jo käsittänyt sen, ettei hän saanut itse valita liittymistään, mutta pian se ainakin selviäisi.
”Koska olet uusi täällä, et saa liikkua kaksijalkalassa omin päin. Joku yhteisön jäsenistä kulkee siis koko ajan mukanasi, kunnes osoitat olevasi luottamuksemme arvoinen. Jatkossa et poistu kaksijalkalan ulkopuolelle ilman minun lupaani. Ymmärrät varmasti, että meidän on oltava varuillamme. Jokainen uusi tulokas saattaa olla vihollinen, joka juoksee suorinta tietä kertomaan aikeistamme Mesitähdelle, kun silmä välttää”, huokaisin tiukka ilme kasvoillani. Todellisuudessahan asia ei ollut ihan näin, mutta kenties näin Härmä suhtautuisi hieman positiivisemmin siihen, että joku hengittäisi jatkossa hänen niskaansa koko ajan.
//Härmä?
