Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Olin saanut nukuttua yöllä hetken ajan vartioinnin jälkeen. Mäihä oli pysynyt nätisti koko yön omalla vuoteellaan. Aurinko oli noussut, ja sen valo heijastui ikkunoista sisään kaksijalan pesän yläkertaan. Leopardi ei ollut kissa viisaimmasta päästä, jonka vuoksi olin voinut valehdella tuolle niin paljon kuin vain mieli teki. Mäihä tuntui olevan aivan eri luokkaa. Erakko punnitsi kaiken aikaa sanojani ja yritti jopa itsekin valehdella. Täytyisi suunnitella paremmin, jotta en jäisi kiinni.
Otin Leopardin hetkeksi juttusille kanssani ja kerroin, että lähden tapaamaan kaksijalkalan laitamille ystäviäni. Naaraan tehtävä oli huolehtia, ettei Mäihä päässyt karkaamaan. Leopardilaikukas naaras katsoi minua silmät säihkyen ja nyökytteli. Hän oli vähän harmissaan, ettei päässyt mukaan, mutta vietti omien sanojensa mukaan mielellään aikaa uuden ystävämme kanssa.
Koko keskustelun ajan olin hymyillyt Leopardille sitä pehmeää hymyäni, jonka väänsin kasvoilleni vain häntä varten. Lähdin ulos tuttua reittiä rikkinäisen ikkunan läpi hyvästeltyäni yhteisöni jäsenet.
Lähdin maleksimaan katua pitkin lähemmäs kaksijalkalan reunaa. Nälkä sai vatsani kurnimaan, illallinen oli jäänyt välistä. Kenties matkalla voisin etsiä itselleni ruokaa metallisäiliöistä. Kuljin pientä ukkospolkua pitkin tarkkaillen ympäristöäni kaksijalkojen ja hirviöiden varalta. Ukkospolun pinta oli yöpakkasten jäljiltä jäinen, ja sille astuminen teki pahaa. Siksi yritinkin hipsiä mahdollisimman ripein askelin lähistöllä olevalle nurmialueelle.
Viherlehden aikaan kaksijalat olivat viihtyneet pienellä nurmialueella paljon, mutta nyt se oli tyhjillään. Vain pari vanhaa, heiveröistä kaksijalkavanhusta kyyhötti alueen keskustassa sijaitsevien penkkien päällä. Aamu oli siinä vaiheessa, että kaksijalkala oli täynnä elämää. Hirviöt murisivat joka puolella kovaäänisesti. Kaksijalkoja vilisi joka nurkalla. Onnekseni kukaan ei kiinnittänyt taaskaan minuun mitään huomiota. Olin kaksijaloille näkymätön. Ei ketään kiinnostanut tällainen rähjäinen kujakissa, joka ei häirinnyt ketään.
Istahdin hetkeksi nurmialueen laidalla sijaitsevan puun juurelle. Maata, puita ja kasveja koristi valkea kuurapeite. Hengittäessäni suustani tuli höyryä. En ollut koskaan nähnyt lehtikatoa, mutta arvelin sen olevan pian täällä.
Hengähdystauko oli ohi, ja päätin jatkaa matkaa. Aurinko nousi nopeasti, nyt se jo kurotteli matalimpien kaksijalan pesien kattoja. Mitä nopeammin kuljin, sitä ikävämmältä kylmä ilma tuntui kurkussani.
Kaksijalkalan reuna lähestyi nopeasti. Ei kulunut kauaakaan, kun saavutin korkean aidan, joka reunusti tätä osaa kaksijalkalasta. Tänään en jaksaisi kavuta aidalle ja katsella metsään päin. Aidan takaa näkyi puiden korkeita latvoja. En ollut koskaan käynyt metsässä. Kaksijalkala oli huomattavasti turvallisempi. Täällä ei ollut vihaisia petoeläimiä, kuten kettuja tai mäyriä. Kaksijalkalassa pärjäsi olemalla näkymätön ja pysymällä poissa hirviöiden ja kaksijalkojen tieltä.
Säikähdin, kun kuulin askeleita aidan toiselta puolelta. Puinen aita oli rakennettu niin, ettei siitä nähnyt läpi. Peräännyin kauemmaksi aidasta. Tulija oli selkeästi eläin, varmasti kissa tai jokin muu.
Hetken ajan oli ihan hiljaista, mutta sitten erotin hahmon loikkaavan puisen aidan päälle. Hetken ajan se haki tasapainoaan ja onnistui sen löytämään. Aurinko paistoi juuri kissan takaa niin, että erotin vain tumman hahmon. Se katseli ympärilleen ja säpsähti nähdessään minut. Tulija oli luiseva, ei mikään kovin pieni kissa. Takuulla ainakin täysikasvuinen. Suoristin ryhtini.
”Jos tulet sen aidan tälle puolelle, paluuta takaisin ei ole”, lausahdin niin rauhallisesti kuin suinkin pystyin. Tulokas tappaisi minut varmasti yhdellä iskulla niin halutessaan. Miksi kaikki eksyivät juuri nyt minun kaksijalkalaani? Oliko metsästä loppunut ruoka, vai mitä tämä oikein tarkoitti. Kissa ei tuntunut pelkäävän. Se loikkasi sulavalla loikalla alas kiviselle maalle. Kun kissa pääsi aidan varjoon, näin hänet nyt selkeämmin.
Oranssi turkki oli sotkuinen, kissan kylkiluut näkyivät selvästi. Lyhyellä turkilla risteili tummempia raitoja. Kissan keho oli arpien peittämä. Huomioni kiinnittyi kissan karuihin kasvoihin. Vasemman silmän kohdalla oli pelkkä kuoppa. Kuopan ympärillä olevat arvet viestivät, että silmän menetys ei varmasti ollut käynyt kivuttomasti. Kissa katseli minua jäljellä olevalla, harmaansinisellä silmällään. Kissan ilme oli rauhallinen.
”Minä olin aivan varma, että te olette vielä täällä”, kissan ääni oli ystävällinen, mutta rahiseva. Sen kasvoille muodostui hymyn tapainen virnistys, joka paljasti erakon huonokuntoiset hampaat. Tiesikö hän yhteisöstä?
”Kuka sinä olet?” esitin kysymyksen. Oranssiturkkinen kissa astui eteenpäin ja silmäili hetken ajan minua.
”Nimeni on Arpi. Kuka sinä olet? Miksi kuljeskelet täällä yksin, pikkuinen? Missä muut partion jäsenet ovat?” kysymysten tulva sai minut hämilleni, enkä osannut enää peitellä sitä. Kissa selvästi tunsi kujakissayhteisön tavat, jotka tosin tänä päivänä olivat vain muistoja. Arveksi esittäytynyt kissa näytti nyt myös hämmästyvän. Se muuttui nopeasti haikeaksi katseeksi, ja kolli käänsi katseensa pois.
”Se taitaakin olla mennyttä”, kissa huokaisi rohisevalla äänellä ja kuopi käpälällään kovaa maata.
”Eikä ole! Kujakissayhteisö on vielä olemassa. Ei se ehkä ole samanlainen kuin ennen, mutta minä aion laittaa tämän kaksijalkalan vielä kukoistamaan”, sanoin kirkkaalla äänellä itsevarmasti. Arpi kurtisti kulmiaan epäillen.
”Olen Keijukainen. Emoni oli yhteisön aiempi johtaja, ja hänen kuolemansa sai yhteisön viimeisetkin rippeet lähtemään. Olen kuitenkin ottanut tehtäväkseni koota yhteisön uudelleen, ja se edistyy hyvin”, selitin ylpeänä. Arven ainoan silmän katse kirkastui.
”Miten monta jäsentä yhteisössä sitten on?” kissa kysyi. Hetken ajan harkitsin vastaustani. Arpi oli selkeästi perillä kujakissayhteisön tavoista toimia. Jos hän oli asunut täällä, hänkin tuntisi kaksijalkalan läpikotaisin. Tällä kertaa valehteleminen ei olisi oikea vaihtoehto.
”Lisäkseni kaksi ja sinä, jos vain liityt joukkooni”, sanoin vakavalla äänellä huomaten, miten Arpi oli vähällä hymyillä. Se sai minut ärsyyntymään, ja häntäni piiskasi ilmaa muutaman kerran puolelta toiselle.
”Tyhjästä on vaikea kasata jotakin, etenkin yksin”, tuhahdin. Arpi nyökytteli hitaasti päätään.
”Voin minä ainakin tulla katsomaan, millainen meno teillä on. Jos ei muuta, niin voin muistella vanhoja aikoja”, Arpi sanoi haikealla äänellä. Hän katseli ympärilleen hennosti hymyillen.
”Miksi sinä lähdit täältä alun perin?” esitin kysymyksen puhtaasti uteliaisuudesta. Arpi lähti kulkemaan vierelläni eteenpäin.
”Silloinen johtajamme – sinun emosi emo – tapettiin, ja kaaos valtasi koko kaksijalkalan. Siihen aikaan minulla oli vielä kumppani ja pieniä pentuja. Katsoimme parhaaksi paeta kaaosta metsään. Sairaudet, petoeläimet ja muut kissat veivät yksitellen jokaisen rakkaani hengen, ja sitten minä päätin palata. Ei minulla ole enää mitään menetettävää, kun olen menettänyt jo kaiken”, Arven äänestä paistoi suru ja onnettomuus. Se inhotti minua. Hän oli itse elossa, miksi hän murehti joitakin menneitä? Tuskin hän oli sentään itse tappanut lähimmäisiään. Olin sitä mieltä, ettei kehenkään saanut kiintyä liikaa.
”Ennen kuin menemme muiden luokse, sinun täytyy tietää eräs asia”, sivuutin kollin sanat täysin tajutessani, että Arpi oli erinomainen kissa auttamaan pitämään yllä valheitani.
Onnekseni kissa lupautui esittämään erästä kaksijalkalan laitamilla asuvaa kujakissayhteisön kissaa, joka muuttaisi kanssamme vanhaan kaksijalan pesään. Oikeastaan Arpi vaikutti ihan siedettävältä kissalta.
Matkan varrella kävimme hakemassa ruokaa kaksijalkojen metalliastiasta. Arpi kertoi minulle tarinoita siitä, millaista kaksijalkalassa oli ollut ennen. Saatoin kuvitella mielessäni, miten yhteisö tulisi taas kukoistamaan minun johdollani.
”Nämä kujat tuovat minulle paljon muistoja mieleen”, kolli huokaisi, kun saavuimme kaksijalkalan pesän luokse. Ränsistynyt kivipesä oli vanha, mutta kuitenkin koti. Aikoinaan se oli ollut myös Arven koti.
Pujahdin kollin edellä rikkinäisestä ikkunasta sisään. Johdatin kollin yläkertaan, vaikka hän varmaan olisi osannut sinne itsekin.
”Me palasimme nyt”, lausahdin rennolla äänellä, ja kaksikko kääntyi meidän puoleemme. Leopardi näytti yllättyneeltä, mutta Mäihän ilmeestä en osannut sanoa mitään.
”Tässä on Arpi, hän on yksi yhteisömme arvostetuimmista kissoista. Koska täällä on joku jotakuta täytyy vahtia kuin pientä pentua, Arpi muuttaa kanssamme tänne”, valehtelin ongelmitta kahdelle niin sanotulle ystävälleni. Leopardi hymyili lämpimästi.
”Hauska tutustua. Minä olen Leopardi. Oletko sinäkin entinen kotikisu?” kissa kysyi viitaten Arven kaulassa komeilevaan siniseen kaulapantaan. Kissa ei näyttänyt loukkaantuvan suorasta kysymyksestä.
”Synnyin kaksijalkalassa, mutta olen ollut vapaa kaksijaloista jo kauan”, kolli lausahti ja kääntyi Mäihän puoleen, ”en taida olla ainoa, jolla on sama menneisyys.”
En voinut kieltää, etteikö tilanne huvittanut minua. Eilen viimeksi Leopardi oli ottanut asian puheeksi Mäihän kanssa, eikä kolli tuntunut pitävän puheenaiheesta.
//Mäihä?
// 1176 sanaa
