Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio |
Olisin valehdellut, jos olisin väittänyt, ettei hurjistunut Keijukainen saanut minussa minkäänlaisia kylmiä väreitä liikkeelle. Hänen silmiensä palava katse kertoi vihasta, jota ei noin vain laannutettaisi tyhjin lupauksin ja matalana matelemalla. Nöyristelemään minä en olisi aikonut ruveta missään tapauksessa. Päivänsäteen katoaminen kosketti yhtä lailla minua kuin se kosketti Keijukaista ja Mäihääkin – nuori kissa oli meidän kaikkien vastuulla.
”Sen sijaan, että tuhlaat energiaasi minulle raivoamiseen, meidän pitäisi yrittää keskittyä siihen, miten löydämme hänet”, sanoin niin rauhallisen kuuloisesti kuin pystyin räjähdysalttiissa ilmapiirissä. Keijukaisen niskavillat sojottivat edelleen taivasta kohti ja hänen kyntensä välkehtivät kaksijalkalaan kurottelevassa valossa.
”Kerropa, Tyrskytiikeri, miten sinä oikein kuvittelet, että me löydämme hänet?” Keijukainen murisi pahaenteiseen sävyyn. Hänen kasvoilleen oli levinnyt hymy, joka oli kaukana iloisesta. Siinä oli jotakin niin hyytävää, että se sai sydämeni pamppailemaan nopeammin. ”Kaksijalka on noussut hirviön kyytiin ajat sitten ja matkannut ties kuinka kauas. Emme ikinä löydä häntä.”
Oli vain ajan kysymys, milloin naaras syöksyisi kimppuuni ja tekisi minusta selvää. Olin toki huomattavasti isompi ja vahvempi, mutta Keijukaisella oli etunaan vikkelyytensä ja terävät kyntensä. Tilanne ei tulisi päätymään minulle mieluisalla tavalla.
”Pahoittelen keskeytystä”, Mäihän äänen kuuleminen sai meidät molemmat kääntämään katseemme valkoisen kollin suuntaan. Olin jo ehtinyt unohtaa hänen läsnäolonsa. ”Taisin löytää jäljet.”
Keijukaisen häntä piiskasi ilmaa kärsimättömästi. Se oli kehotus kollille jatkaa. Mäihä virnisti ja tassutti vähän matkan päässä alkavalle Ukkospolulle. Hän osoitti kuonollaan vasemmalle – suuntaan, joka vei pois kaksijalkalasta.
”Auttaapa tuo meitä paljon”, Keijukainen sihahti äkäisesti. ”Hän voi olla nyt jo ties missä eikä kumpikaan teistä toheloista kykene seuraamaan yhden tietyn hirviön hajujälkeä niin pitkälle.”
”Voimmehan me ainakin yrittää”, nau’uin väliin. Keijukaisen viiltävä katse kertoi, ettei minulla ollut lupaa puhumiseen, mutta jatkoin silti. ”Päivänsäde on neuvokas. Jos hän on keksinyt keinon paeta, hän suuntaa varmasti takaisin kaksijalkalaan. Seuraamalla tuota Ukkospolkua meillä on ainakin pieni mahdollisuus löytää hänet.” Kieltämättä ideani kuulosti typerältä. Matkaan voisi taittua päiviä, jopa viikkoja. Mutta toisaalta mikä vain oli parempi kuin Keijukaisen rajoittamattoman raivon kohtaaminen. Sitä paitsi olin huolissani Päivänsäteestä, enkä pystynyt olemaan yrittämättä löytää hänet.
//Keiju tai Mäihä?
//325 sanaa
