Fetus
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Nämä viimeisimmät kuut olivat sujuneet.. ihan kohtuullisesti. Olin kulkenut siellä täällä, sekä löytänyt oman pesän. Pesä oli tosissaan coronan ja näiden pesän lähellä, koska tarvittaessa nämä olisivat takapakkina apuna taistelussa. Enhän minä ollut pesässäni kuin öisin, muulloin menin seikkailemaan muilla mailla. Nyt kuitenkin olin haistanut erittäin.. kiinnostavia hajuja viime päivinä, kaksijalkoja, he lähestyivät päivä päivältä, mutta nyt he olivat pois, olleet ainakin neljänneskuun. Coronan porukka ei ollut huomannut hajuja, koska ne olivat ns minun puolellani reviiriä, leirini puolella. Olin nyt matkalla kertomaan havainnostani, jotta saisin tarvittaessa apua hätä tilanteissa. Pysähdyin haistelemaan ilmaa, sillä kuulin ääniä yhä. Ei kai kaksijalat olleet palanneet? Ei voinut olla totta! Ei, se niinkään ollut, Corona. Seuraavaksi sain hänet päälleni. Toinen huokaisi, katsoin häntä toisen valittaessa. En tällä kertaa katsonut häntä vitsaillen, vaan tosissani. Tämä ei ollut leikin asia, sillä jos joituisin kaksijalkojen hyökkäämäksi siitä lähtisi nirri helposti.
”Tulin ilmoittamaan huolettavista havannoistani joita olen huomannut pitkän ajan ja uskon että teiltä on jäänyt välistä”, Tokaisin. Corona katsoi minua tyynesti, mutta pieni epäilyn pilke oli hänen silmissään yhä.
”Mitä olet haistanut? Kyllä me luultavasti olemme sen huomanneet”, Argh, tuo itsevarma asenne. Inhosin sitä. Olkoot. Hän sai minut raivon partaalle, mutta tiesin etten pääsisi ylös ennen kuin vastasin toiselle. Samalla halusin toiselle kaikkea parasta.. siksi minä luultavasti tässä olinkin. Olin kasvanut, mutten vieläkään yli Coronan. Ruskakin oli kasvanut hiljattain.. Olin silloin tällöin huomannut hänet harjoittamassa taitojaan Taivaslaulun kanssa. Ehkä siksi Corona yrittikin pitää minut kauempana leiristä.
”Hajuja. Etkö nyt nousisi päältäni niin voin tulla kertomaan teille kaikille. Tämä ei ole vitsin asia. Minua ei kiinnosta olla allasi”, Huokaisin, katsoen toisen silmiin. Hän turhautuneena nousi päältäni, lähti johdattamaan minua leiriinsä. Tietty minä tiesin minne mennä. Mutta nyt kerran toinen minua ohjeisti, voisin onnella tarkkailla lisää hajujani. Turkkini pörhistyi kun haistin kaksijalkoja lisää.
”Seis”, Sihisin, Corona kääntyi katsomaan minua, kun kylmässä Lehtikadon viimeisissä lumissa pysähdyin. Älä viitsi olla täällä asti? Mitä sinä täällä edes teet! Täällä asti. Astelin lähemmäs, kunnes huomasin maassa lihan palan? Lihaa? Kurtistin kulmiani, yhä häntäni hermostuneena heiluen. Corona tuntui pysyttelevän kauempana. Lihapala yht äkkiä liikkui. Mitä? Hyppäsin pikku riistani kimppuun. Sitten se liikkui taas. Sitten kuului äännähdys liian myöhään kun hyppäsin taas.
”Fetus! Tule takaisin! Se on ansa!”, Kolli sihisi, kun tajusin kävelleeni suoraan puskaan. Olin jossain aivan muualla kuin piti, mutta en tiennyt miten. Seinät olivat mustia, mutta kun käänsin katseeni taakseni, he sulkivat oven. Suuhuni jäi riistan pala, kun nöyryytettynä tuijotin pimeään. Nyt Corona ei enää koskaan saisi tietää mistä olin ollut varoittamassa, mutta kai hänen pähkinä aivonsa tajuaisivat vihjeen. Toivoin tosiaan ettei hänkin jäisi kiinni.. Vanhempani olivat opettaneet minulle kaiken ansoista ja kaksijalan pesistä, joten en oikeastaan enää lainkaan pelästynyt näitä tilanteita, olin vain tympääntynyt häviöstäni.
//443 sanaa
//Corona?
