Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Olin oikeastaan menettänyt kaiken toiveikkuuteni viimeaikaisten tapahtumien jälkeen. Päivät eivät eronneet toisistaan millään tavalla ja arki oli yhtä harmaata sumua. Olisi ihan sama jos jäisin vain hankeen makaamaan, ei maailma kuitenkaan ollut puolellani. Näkymä alkoi taas näyttää tutulta, kuten tasaisin väliajoin kävi. Luulin jo niin monesti saapuneeni kotiin, mutta aina huomasin olleeni väärässä. En tainnut edes enää muistaa miltä kotini näytti, kun kaikki paikat muistuttivat sitä.
Katselin tutun näköisiä puita ja kiemurtelevaa jokea. Miksi elämän piti olla niin julmaa? Herättää toiveita ja sitten murskata ne. Kävelin joen rantaa pitkin. Katselin kiviä tutuilla paikoillaan. Paikka oli sellainen, että osaisin kävellä siellä vaikka silmät kiinni. Silti tiesin, että mieleni yritti vain huijata minua.
Jotain tömähti selkääni ja menetin tasapainoni. Kuononi työntyi kylmään lumeen ja aloin rimpuilla hätäisenä. Olin joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Olisi pitänyt keskittyä enemmän! Nyt ei kuitenkaan ollut oikea aika itsensä soimaamiseen. Aloin kiemurrella rajusti ja sain käännyttya ympäri ja silloin, kaikki liikkeeni pysähtyivät siihen paikkaan. Tuijotin suoraan tutunnäköisiin haaleanvihreisiin silmiin. En saanut sanaa suustani.
“Olet meidän alu-”, sitten suuri haraanruskea naaras tajusi tilanteen. Hän räpytti silmiään ensin kerran, sitten toisen ja vielä kolmanennkin. Hän siirtyi, jotta pääsisin ylös, mutta sen sijaan jäin vain lumihankeen makaamaan silmät selälläni. Hiljaisuus jatkui ja jatkui säröttömänä, kun kumpikaan ei saanut mitään sanottua. Helpotuksen kyyneleet alkoivat valua valtoimenaan silmistäni.
“Eihän tämä vain ole unta?” kysyin, kun mitkään muut sanat eivät suostuneet muodostumaan huulilleni. Dakota alkoi nauraa niin helpottuneella äänellä, että oloni keveni entisestään. Nauru tarttui minuun. En vain voinut uskoa tätä. Kampesin itseni ylös ja katselin naarasta. Hän näytti jotenkin aikuisemmalta kuin ennen. Hetki tuntui minusta kovin liikuttavalta.
“Miten teillä menee?” sain viimein kysyttyä joskin hieman katkonaisesti.
“Muuten hyvin, mutta ruuan kanssa on tiukkaa niin kuin aina lehtikadon aikaan”, Dakota selitti leveä hymy huulillaan. Nyökkäsin.
“Missä Merkurius on? Minun on heti päästävä hänen luokseen”, sanoin silmät odotuksesta kiiluen. Säikähdin kuitenkin Dakotan ilmettä. Oliko jotain käynyt veljelleni? Huoli alkoi puristaa sisuskalujani.
“Veljesi on lähtenyt klaaniin.”
//Sulka?
319 sanaa
