Kalle
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kalle oli herännyt siihen, kun hänen kaksijalkansa olivat tulleet kotiin oltuaan poissa taas koko päivän. Mutta kotikisun yllätykseksi kaksijalat eivät olleet kahdestaan, heidän mukanaan oli tuntematon kissa. Kissa oli sullottu Kallen koppaan, jossa kotikisu oli tuotu kotiinsa emonsa ja sisarustensa luota. Kalle oli pöyristynyt. Miten hänen kaksijalkansa olivat kehdanneet tuoda tuntemattoman kissan hänen omaan kotiinsa?
Kalle koki tarvetta puolustaa omaa reviiriään. Hän oli jo kipittämässä muukalaiskissan luokse, kun naaraskaksijalka oli kaapannut hänet syliinsä. Kalle rentoutui rakkaan kaksijalkansa sylissä tämän palkitessa kollia nameilla. Hetkeksi kolli jopa unohti vieraan kissan läsnäolon, mutta namien loppuessa hän kääntyi muukalaisen puoleen. Kissa oli Kallen kaksijalan sylissä ja söi Kallen nameja, uskomatonta! Naaraskissa ei näyttänyt ilkeältä, ennemminkin pelokkaalta, mutta Kalle jos joku tiesi, että viattomalta näyttävä asia saattoi olla vihollinen. Toinen kissa kertoi nimensä olevan Muru, ja esitti Kallelle kysymyksen:
”Kuka sinä olet?” Hetken ajan kollikissa mietti, uskaltaisiko vastata toisen kysymykseen. ’Entä jos hän onkin ilkeä metsäkissa ja tämä on vain ansa?’ Kalle mietti. Myy oli kertonut Kallelle verenhimoisista metsäkissoista.
”Olen Kalle ja tämä on minun kotini”, vaalea kissa rohkaistui sanomaan. Muru näytti hämmästyneeltä.
”Ai, onkohan tämä sitten myös minun uusi kotini?” tuuheaturkkinen naaras kysyi päätään kallistaen. Kalle käänsi katseensa kaksijalkaansa.
”Oletteko te alkaneet Murunkin palvelijoiksi?” kotikisu kysyi, mutta kaksijalalta ei saanut selvää vastausta. Se vain alkoi rapsuttaa käpälällään Kallen leukaa ja puhui outoa kaksijalkakieltään. Kun Kalle ei saanut vastausta kaksijalalta, hän kääntyi Murun puoleen nyt paljon rennommin kuin aiemmin. Kyllä hänen pesäänsä toinenkin kissa mahtuisi, olihan kaksijalkoja sentään kaksi! Ne kyllä antaisivat huomiota molemmille.
”No, kyllä se minulle sopii”, Kalle tokaisi iloisesti hymyillen. Sitten kollikissan ilme synkkeni ja tämä siristi hieman uhkaavasti silmiään:
”Kunhan sinä et koske minun ruokiini.” Muru tapitti toista kissaa vihreillä silmillään ja nyökytteli päätään.
”En tietenkään, kunhan sinäkään et koske minun ruokiini”, kirjava naaras naukui nyt hieman rennommin kuin aiemmin. Murun kasvoilla oli helpottunut ilme tämän silmäillessä vuorotellen Kallea ja uutta kotiaan. Kalle toivoi, etteivät hänen kaksijalkansa vähentäisi hänen ruokamääräänsä sen vuoksi, että nyt pesässä asui toinenkin kissa. Jos niin kävisi, kolli tekisi toiselle selväksi, että ruoka kuului Kallelle. Kalle kuitenkin nyökkäsi, Muru saisi pitää ruokansa ainakin toistaiseksi.
Kaksijalat keskeyttivät kissojen keskustelun alkamalla puhumaan omaa kieltään. Kuin yhteisestä sopimuksesta ne laskivat hitaasti molemmat kissat maahan vähän matkan päähän toisistaan. Muru haisi selvästi kotikisulle, ja Kalle sai huokaista helpotuksesta: hän ei ainakaan ollut metsäkissa. Kalle otti varovaisen askeleen lähemmäs Murua. Toisen lähestyminen jännitti, vaikkei kolli enää pitänytkään Murua uhkana. Kun Kalle pääsi viiksikarvan päähän Murusta, naaraskissa liikahti ja työnsi kuononsa lähemmäs toista kotikisua. Se sai vaaleaturkkisen Kallen säikähtämään. Kissan selkä pyöristyi, hänen karvansa nousivat pystyyn ja kollin suusta pääsi uhkaavaa sähinää. Se sai myös Murun säikähtämään. Kirjava naaraskissa painautui maata vasten ja kaksijalat kiiruhtivat kissojen luokse.
”Anteeksi”, Kalle sanoi, kun kaksijalka siirsi häntä hieman kauemmas, ”minä säikähdin vain.” Murun kasvoille piirtyi hento hymy.
”Ei se mitään.”
Kun Kallen karvat olivat siloittuneet, kaksijalka päästi hänet taas vapaaksi. Kolli tassutteli Murun luokse ja tällä kertaa varautui myös siihen, että toinen kissa saattaisi liikahtaa. Hetken kissat nuuhkivat kiinnostuneina toistensa tuoksuja. Hetken päästä Muru vetäytyi etäämmäs Kallesta ja jatkoi pesän tarkkailemista. Siinä vaiheessa kaksijalat olivat siirtyneet ison, avaran tilan pehmeälle huonekalulle istumaan. Ne olivat laittaneet seinällä olevan mustan seinäkoristeen päälle ja tällä hetkellä koriste näytti kuvaa kävelevistä kaksijaloista. Kallen huomio oli siirtynyt Murusta seinäkoristeeseen, kolli edelleen ihmetteli sitä, miten kaksijalat ja muut koristeessa näkyvät asiat olivat päässeet litteän esineen sisälle.
”Minä voin esitellä sinulle kotiani – tai siis meidän kotiamme”, Kalle tarjoutui innostuneesti ja lähti jo reippain askelin kävelemään kohti kaksijalkojen nukkumapaikkaa. Muru seurasi kollia hitaammin ja Kalle joutuikin odottamaan naaras nukkumapaikan ovella. Naaraskissa silmäili tarkasti pesää ja Kallen teki mieli hoputtaa toista.
”Kaksijalat nukkuvat täällä”, Kalle ilmoitti kovalla äänellä ja pujahti sisään huoneeseen ovenraosta. Muru käveli hänen peräänsä hämärään nukkumapaikkaan.
”Minäkin nukun aina välillä heidän kanssaan, mutta kaksijalat ovat kovia liikkumaan unissaan.. En pidä siitä, kun he meinaavat litistää minut öisin”, Kalle ilmoitti virnistäen Murun kuunnellessa tarkasti. Kallen niskavillat nousivat taas pystyyn, kun hän näki kaksijalkojen pedin lähellä lepäävän otuksen. Sillä oli punainen, kiiltävä kilpi ja yksi letkumainen raaja, joka otuksen hereilläollessa imi sisäänsä kaiken mitä sai. Kalle pidätti kauhuissaan hengitystään ja perääntyi irrottamatta katsettaan otuksesta.
”Tule, mennään äkkiä pois!” Kalle parkaisi, kääntyi ympäri ja juoksi Muru kannoillaan takaisin kaksijalkojen oleskelupaikkaan. Kolli huokaisi helpotuksesta, otus ei ollut herännyt!
”Mitä nyt?” Muru kysyi ihmeissään ja kurkki ovenraosta sisään nukkumapaikkaan.
”Älä mene sinne, se otus on siellä!” Kalle naukui, ”jos se herää, se pitää ihan hirvittävää meteliä ja syö kaiken! Kaksijalat esittelevät sille aina välillä pesää, ja silloin kannattaa pysyä poissa tieltä ellei halua tulla syödyksi!”
//Muru? 😮
