Dakota
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Istuin joen varrella. Katselin ohitseni virtaavaa tummaa vettä lumoutuneena. Kohina oli tullut minulle tutuksi kuluneiden päivien aikana, enkä enää pelännyt sitä herätessäni öisin yksinään tyhjässä pesässä.
Kuulin askelia takaani. Käännähdin ympäri ja kohtasin tutut kasvot. Minua katsoi utuisen harmaa silmäpari, jonka katse oli ehkä hieman haastava. Ja jopa tietyllä tapaa vaativa.
”Isä. Minä näin joessa jotain”, kerroin punamullanväriselle kissalle, joka oli nyt kääntänyt katseensa virtaavaan veteen. Hän vaikutti jokseenkin poissaolevalta. ”Se oli suuri ja se kimalteli auringonsäteiden osuessa siihen.”
”Sinä taisit nähdä kalan, Dakota hyvä”, Kaarlo maukui rauhallisesti ja tassutteli rantaan. Kipitin hänen kannoillaan toivoen kovasti ettemme tipahtaisi kylmään veteen.
”Oletkos sinä koskaan yrittänyt napata kalaa?” tiedusteli isä, joka oli kyyristynyt hiekalle niin, että hänen vatsakarvansa kastuivat aina kun aalto puski vettä rantaan päin. Itse en pitänyt märästä tunteesta tassuissa, tai siitä, kun turkki tuli kastelluksi. Tykkäsin olla kuivana. Niin oli paljon mukavampaa. Vesi kiehtoi minua kuitenkin kovasti, enkä voinut vastustaa kiusausta, kun Kaarlo viittoi minua tulemaan luokseen rantaveden ääreen.
”Yritä olla luomatta veteen varjoja. Lisäksi sinun tulee välttää äkkiliikkeitä”, hän ohjeisti. Nyökkäsin osoittaakseni ymmärtäneeni. ”Hyvä. Kun kala tulee lähemmäksi, voit varovasti kurottaa tassullasi veden ylle. Sopivan hetken tullen koukkaat kalan näppärästi kuivalle maalle ja taitat siltä niskat. Tajusitko?”
”Joo”, sanoin ja käänsin katseeni veteen, aivan kuten isänikin. Tuijottelimme yhdessä virtausta ja vain odotimme. Pidemmän päälle aikani kävi jopa tylsäksi vartoessamme saalista, mutta haluni saavuttaa jotakin oli kyllästymisen tunnetta suurempi, eikä se jättänyt sijaa ajatukselle periksi antamisesta.
Viimein pinnan alla tapahtui. Lähelle rantaa ui pieni hopeakylkinen kala. Tunsin isän jännittyvän vierelläni; hänkin oli jo tainnut huomata sen. Vilkaisin häntä varovasti, ja vastaukseksi sain terävän nyökkäyksen, joka merkitsi, että minulla oli täysi valta toimia.
Ojensin käpäläni – oliko se aina ollut näin lyhyt? – veden ylle, enkä sallinut katseeni irrota saaliista hetkeksikään. Kala uiskenteli lähemmäksi. Vaistomaisesti iskin tassuni pinnan alle, ja kummastuttavan tutulla liikkeellä sinkautin pikkuruisen sintin rantakiville. Eväkäs yritti sätkytellä takaisin veteen, ja olikin vähällä onnistua tavoitteessaan, ellei isä olisi rientänyt väliin ja päättänyt sen päiviä.
Katselin kalaani ylpeänä. Se oli oikein sievä. Täysin kelvollinen ensimmäiseksi saaliikseni. Mutta silti jokin tässä tuntui olevan väärin. Katsahdin vierelläni seisovaan isään… Mutta hetkinen: Kuka tämä vieressäni jököttävä kissa oikein oli? Ei isällä ollut valkeaa turkkia, jossa oli tummanharmaita laikkuja, eikä hänellä varsinkaan ollut meripihkaisia silmiä. Peräännyin hieman kauemmaksi tuosta muukalaisesta, mutta törmäsin toiseen uuteen tuttavuuteen, joka puolestaan omasi täyteläisen kastanjanruskean turkin ja kullankeltaisen katseen. Katsahdin kivelle lojumaan jääneeseen kalanraatoon, mutta se oli poissa. Maa jalkojeni alla alkoi vähitellen luhistua, mutta käpäläni olivat tiukasti nauliutuneet penkereeseen. Muukalaiskaksikko katosi. Näin omin silmin kuinka he murenivat tomuksi ja tempautuivat tuulen vietäviksi.
Ei. Tämä ei ollut oikein. Tämän täytyi olla unta. Minä uneksin, ja minun pitäisi herätä! Pakokauhu meinasi melkein saada minusta otteen, mutta pakottauduin pysymään rauhallisena. Samalla ympärilläni oleva maailma hävisi johonkin sysipimeään…
Rapina sai minut havahtumaan hereille. Avasin silmäni ja katsoin minua ympäröivää tilaa yhä hieman sokissa. Mutta kun tunnistin paikan kykenin vähitellen rauhoittumaan. Katsahdin ympärilleni. Viereinen peti oli tyhjä. Merkurius ja Corona olivat poissa, ja sydämeni oli jättää lyönnin välistä. Minne he olivat voineet mennä? Olivatko veljekset oikeasti muuttuneet tomuksi ja kadonneet tuuleen? Pudistelin päätäni. Tälle täytyi olla jokin looginen selitys. Uudet ystäväni eivät olleet sellaista sorttia, jotka jättäisivät minut tänne kaksijalkojen hylkäämään paratiisiin yksinäni. Ehkä heille oli tullut nälkä? Se kuulosti tähän mennessä järkevimmältä selitykseltä kaksikon poissaololle, mutta halusin vielä kaiken varalta varmistaa että he olivat turvassa. Siispä nousin ylös vuoteestani ja hiivin varovasti ulkosalle. Coronan ja Merkuriuksen hajujälki tuoksui vahvana ilmassa. Tosin jälkimmäisenä mainitun veljeksen haju oli huomattavasti voimakkaampi – ihan kuin hän olisi lähtenyt vasta juuri hetki sitten. Se ei tuntunut oikealta: Hehän liikkuivat aina yhdessä. Joka tapauksessa päätin seurata kaksikon vanavedessä. Toivoin törmääväni heihin ennen pitkää. Mutta ennen kaikkea toivoin, ettei kukaan törmäisi minuun. Yksin olin haavoittuvaisimmillani.
//Merkurius ja Corona? Saatte vapaasti päättää ehtiikö Dakota törmätä niihin ennen ku ne pääsee pois Kuolon alueelta vai tuleeks tää ihan sinne asti xd
//614 sanaa
