Kuiske
Kuiske tassutti raskaasti eteenpäin lavat lysyssä ja korvat ahdistuneesti luimussa. Mirrin lohdutteluyrityksistä huolimatta hän ei tuntenut oloaan yhtään paremmaksi. Kuiskeesta tuntui, että kaikki hänen sisälleen kasautuneet tunteet purkautuivat yhtenä ryöppynä ulos, eikä hän pystynyt mitenkään hallitsemaan niitä.
“Eihän se ole sinun vikasi, jos toinen loukkaantui taistelussa. Mekin kohtasimme rottia ystävieni kanssa eikä meistä kukaan päässyt karkuun ehjin nahoin.” Mirrin äänensävy oli hiljainen ja kankea, ihan kuin hänestä olisi ollut hankalaa puhua Kuiskeen tunteista. Kuiske avasi suunsa esittääkseen vastalauseen, mutta sulki sen sitten äkkiä. Ei ollut oikein kuormittaa toista hänen ongelmillaan. Hän oli nyt jo iso kissa – täysi Kujakissayhteisön jäsen, eikä enää heikko ja avuton pentu. Hänen pitäisi osata pitää elämänsä järjestyksessä ja tunteensa hallinnassa. Ehkä Mirrin sanat olivatkin totta, eikä se ollut hänen vikansa?
“Ei sinun tarvitse ymmärtää”, Kuiske mumisi niin hiljaa, ettei partiota johtava Malvaruusu kuullut. Naaras oli nyt jo äkäinen heille, ja hänen häntänsä viuhtoi ärtyneesti. Mirri oli äskettäin yrittänyt kysyä häneltä heidän reittiään, mutta Malvaruusu oli jatkanut matkaa sivuuttaen kysymyksen kokonaan. Ei kai Kuiske ollut taas mokannut? Vai eikö tämä taaskaan johtunut hänestä?
“Turha sinun on syyttää itseäsi siitä.” Mirri jatkoi puolustustaan itsepintaisesti. “Päivänsäde on ihan kunnossa, totta vie.”
Kuiske ei tiennyt miten vastaisi. Päivänsäteen ruumis saattoi olla kunnossa, mutta entä hänen ja Kuiskeen välit? Siitä Kuiske ei ollut enää ihan varma.
//Mirri? 🙂
