Lyra
Työnsin hiiren rippeet Hurman käpäliin ja väläytin naaraalle pienen hymyn. Hurma otti tuoresaaliin jämät kiitollisena itselleen ja vetäisin häntäni siististi käpälieni peitoksi. Vuodenaikojen saatossa minusta ja nuoremmasta naaraasta olivat tulleet yllättävän hyvät ystävykset. Ystävyys, koko käsite oli minulle uutta. Olin aina vain keskittynyt Kujakissayhteisön ja emoni palvelemiseen, mutta jossain vaiheessa yksinäisyys oli kolkutellut sydämessäni ja silloin Hurma oli tupsahtanut taivaan lahjana elämääni! Ystävyys ei kuitenkaan edelleenkään ollut minulle erityisen helppoa. Ei kissa tapojaan nopeasti unohda. Ystävyys ja iso ego, ne oli hyvin vaikea sovittaa yhteen. Etenkään, kun en varsinaisesti halunnut luopua egostani. Kuuntelin puolikkaalla korvallani, kun oranssilaikkuinen naaras selitti jotain auringonnousua edeltäneestä partiostaan. Olin kuitenkin uppoutunut omiin ajatuksiini, sillä itsekkäänä kisisana ne tuntuivat tärkeämmiltä. Kamalaa, eikö? Taas yksi syy miksi en ehkä ollut kaikista paras ystävätär, vaikka Hurmasta välitinkin. Onneksi nyökyttely ja satunnaiset ‘mmh’ -äännähdykset eivät aktiivista kuuntelua vaatineet. Katseeni nimittäin oli harhaillut pesän suuaukolle, missä tyttäreni Venus ja Cassiopeia sukivat turkkiaan. En voinut olla hymyilemättä, pentuni näyttivät upeilta, täydellisiltä. Jopa Venus, vaikka naaras olikin kuuro.
Kun olin saanut tietää Venuksen kuuroudesta, maailmani oli pysähtynyt hetkeksi. Miten naaraasta voisi tulla Yhteisön täysivaltainen jäsen, voisiko hänestä edes tulla? Mitä jos hänet laitettaisiin suoraan hyödyttömiin ja unohdettaisiin sinne? Se ajatus oli herättänyt minussa suojeluhalun, jonka olemassaolosta en ollut edes tiennyt. Ja siinä hetkessä olin päättänyt, että Venuksesta tulisi Yhteisön oikea jäsen. Ei mikään parantaja tai hyödytön. Hurman kysyvä naukaisu palautti minut maanpinnalle. “Hm, mitä sinä sanoitkaan?” kysyin hieman nolostuneena. Hurma hymyili hieman kiusaantuneesti, oliko toinen sittenkin selittänyt jotain tärkeää? “Sitä vain, että minun pitää nyt mennä. Velvollisuudet eivät odota”, Hurma naukaisi tapansa mukaan ystävällisesti ja laski päätään kunnioittavasti. Suloista, ajattelin.
“Oli kiva jutella, varo Ametistia!” vastasin naaraalle hieman poissaolevasti ja lähdin häntä pystyssä kiiruhtamaan kohti pentujani. Istuin naaraiden väliin ja hymyilin kumpaisellekin.
“Mitäpä minun kullat ovat touhunneet? Eihän Päivänsäde ole määrännyt teitä mihinkään ikäviin tehtäviin?” tiedustelin naarailta ja viitoin hännälläni Venukselle oman tervehdyksen. “Näytätte niin upeilta tänään! Viherlehti tekee todellakin hyvää kaikille”, kehräsin viehkeästi. Lämpimät säät olivat taas saapuneet muutamaksi kuuksi eikä riistastakaan ollut pulaa. Säät olivat todellakin hellineet koko Kujakissayhteisöä.
//Cassi ja Venus?
