Rhiannon
Katsoin pesän nurkasta, kun Päivänsäde jakoi päivän partioita. Oli kiintoisaa nähdä mihin kissoihin hän luotti. Kukaan ei ollut valvottu, mutta olin oppinut, että Päivänsäde ei todellakaan määrännyt kaikkia kissoja partioiden johtajiksi. Siristin silmiäni, kun naaras määräsi Ametistin ja Hurman samaan partioon. Olin kuullut kilpikonnakuvioisesta kollista kaikenlaista. Emoni, Lyra oli kertonut kollin hyökänneen hänen kimppuunsa monta kertaa ja olisin ollut järkyttynyt, jos Lyra ei olisi pentuaikana keskittynyt niin paljoa Venukseen. Lopulta Päivänsäde katosi pesän varjoihin ja sisälläni ainiaan kytevät kipinät roihauttivat taas liekin. Hän oli unohtanut minut, taas. Astuin varjoista esiin ja lyöttäydyin Hurman, Ametistin ja Menninkäisen partioon.
“Eihän Päivänsäde määrännyt sinua tähän partioon”, Ametisti tiuskaisi, mutta Hurma kiirehti väliin: “Ametisti, eihän se haittaa. Cassiopeia on mukava kissa ja nelistään saamme enemmän riistaa.”
Pakotin kasvoilleni leveän, aurinkoisen hymyn. “Se on Rhiannon”, lausuin lopulta iloisesti, mutta Hurma ja Ametisti olivat jo kiiruhtaneet täpläkuvioisen kollin perään. Kaduin jo nyt, että olin ujuttautunut partioon enkä edes tiennyt miksi. Kai halusin oppia muiden kissojen tavoista enemmän. Ulkopuolisuuden tunne tuntui olevan jokaisessa sosiaalisessa kanssakäymisessäni läsnä.
“Sanoitko jotain?” Hurma kääntyi puoleeni herttaisesti hymyillen ja räpäytin silmiäni. Sanapari, jonka minä olin oppinut kuulemaan lukuisia kertoja. Typerä Hurma. “Nimeni. Se on Rhiannon”, vastasin mahdollisimman iloisesti, mutta ääneni tuntui jäävän ontoksi. Kuin tuoresaalis, jonka sisältä puuttui se liha.
“Ai, anteeksi! Olin ihan tyystin unohtanut nimesi, taisin sekoittaa sinut siskoosi”, oranssilaikkuinen naaras pahoitteli hieman ujosti ja vastasin naaraalle hymyllä.
“Voi, ei se mitään.” Voi, kyllä se jotain.
Ametisti ei sanonut mitään, mutta kolli tunkeutui meidän kahden väliin ja vilkaisi minua murhaavasti. En sanonut kollille mitään, mutta vaistosin heti mitä oli meneillään. Ametisti suojeli Hurmaa, kuin kumppaniaan. Söpöä, jos molemmat eivät olisi olleet noin inhottavia.
“Olette oikein suloinen pariskunta!” sirkutin Ametistille, joka tuntui ottavan siitä kierroksia.
“Mitä sinä oikein tarkoitat?” kolli murahti, mutta Hurma tuli taas keskusteluun väliin.
“Ei sen väliä, saalistetaan nyt!” Hurma rauhoitteli. Joku toinen kissa voisi olla kiitollinen siitä, että naaras yritti pitää tilanteen tasaisena, mutta minä en. Inhosin sitä miten naaras puhui koko ajan MINUN puheenvuorollani. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa, kuin vain hymyillä, hymyillä ja hymyillä. Tässä vaiheessa olin suorastaan koko Kujakissayhteisön iloisin aurinko! Tai olisin ollut, jos muut kiinnittäisivät minuun huomiota. Muiden vikahan tämä oli, taas. Oli heiltä törkeää olla muistamatta minua.
Päivä oli vaihtunut iltaan ja ilta alkuyöhön. Olin jumiutunut katsomaan Hurman ja Ametistin keskustelua, joka oli jatkunut partion jälkeen. “Hurma, hän unohti nimeni”, totesin Amorille tyhjästi jatkaen tuijotustani.
“Naamastasi päätellen voisi ajatella sen olevan iloinen asia! Hymyilet pahemmin, kuin kissa, joka on löytänyt suuria rikkauksia! Tai hmm, annas kun Amor tarkastelee”, Amor sanaili ja katseli kasvojani tarkkailevaisena. Hymyilin yhä leveämmin. “Sisko hyvä, jokin vaivaa sinua, eikö? Hymysi lähinnä karmii minua. Tulehan, annahan Amor-veli keksii meille jotain tekemistä!” mustavalkoinen kolli kuiskutti korvaani salamyhkäisenä ja viittoi minua siirtymään lähemmäksi pesän suuaukkoa. Pesästä poistuminen ilman aikuisia kissoja oli meiltä visusti kielletty, mutta olimme Amorin kanssa hengenheimolaisia. Säännöt eivät meitä kiinnostaneet. No, minua sen verran, että kuka tahansa ei niitä saanut rikkoa, mutta minä ja Amor olimme siihen oikeutettuja. Katselin Amoria enkä oikein tiennyt miten päin minun pitäisi olla. Yleensä olin lähinnä seuralaiseni kopio, mutta Amorin seura tuntui erilaiselta. Amorin sosiaaliset taidot olivat myös aivan omaa luokkaansa ja minun oli liian vaikea yrittää kopioida niitä. Joku ja todennäköisesti nimenomaan Amor kehottaisi minua olemaan oma itsensä, mutta siinä se ongelma olikin. En tiennyt kuka Rhiannon oli.
“Mihin sinä viet minua?” kysyin veljeltäni ja yritin pysyä tuon perässä. Amorilla tuntui olevan kova kiire johonkin.
//Amor? 😉
