Kumina
Katselin vierestä, kun Hyökyaallon löytänyt pieni Hellä kyseli vanhemmalta kissalta opetusta erinäsiin asioihin. Kissat harjoittelivat yhdessä hyppäämistä pesän korkealle tasolle.
Mirri oli pyytänyt minua katselemaan hiukan Hellän perään, kun hän itse oli partiossa, mutta nuori kissa näytti pärjäävän hyvin yksinkin, joten uskalsin nousta ylös ja hiipiä hiljaa pesän suulle. Vahdissa istuva Laku nyökkäsi minulle tervehdyksen.
“Miksi tahdot ulos?” hän kysyi vaativaan, mutta samaan aikaan ystävälliseen sävyyn. Hän ei selvästi tahtonut olla ilkeä, mutta vaati saada tietää lähtöni syyn. Vilkaisin yläkertaan johtaviin portaisiin, joilla Päivänsäde istui silmät kiinni minussa.
“Saalistamaan ja haukkaamaan happea”, vastasin vältellen Lakun katsetta. Nuorempi kissa pohti hetken, mutta nyökkäsi sitten. Hän astui sivuun ja päästi minut ohitseen kadulle.
Ennen lähtöäni huomasin Lakun vilkaisevan Päivänsädettä. Tieto levisi täällä ahdistavan nopeasti. Jos halusi jonkun asian pysyvän salaisuutena, sai todella pitää huolta kenelle asian kertoi.
Tassutin pieniä syrjäisempiä kujia pitkin vältellen auringon paahtamia ukkospolkuja. Minua ei huvittanut oikeasti vielä saalistaa. Viettäisin ensin vähän aikaa yksin ajatusteni kanssa ja harkitsisin vasta sitten pesään paluuta.
Päässäni ei juurikaan liikkunut muuta kuin epämiellyttävä epäily Ruutan ja Roihun ystävyydestä. Ruuta oli ollut minulle tärkeä jo pitkään, mutta en ollut koskaan kertonut sitä kollille. Olimme matkanneet maita ja mantuja, muttemme koskaan tunnustaneet toisillemme – ansaittua – arvostusta.
Vilkaisin kahden rakennuksen välistä ukkospolulle ja varmistin turvallisen ylityksen. Lähdin luikkimaan polun yli toiselle puolella häämöttävälle syrjäkujalle.
En kuitenkaan ollut varmistanut ylitystä tarpeeksi tarkkaan, sillä yhtäkkiä ukkospolku kävi murisemaan. Jähmetyin sijoilleni karvat nousten pystyyn viimeistäkin myöten. Pääni kääntyi kuin olisin tiennyt jo ylitystä aloittaessani kohtaloni.
Suuri hirviö katsoi minua kirkkailla silmillään ja sen suu kääntyi hymyyn. En sulkenut silmiäni, en pelännyt. Olin nuorena luvannut itselleni etten kuolisi peläten. Jos minä jotain olin, olin sanojeni mittainen kissa. Annoin hirviön liiskata minut alleen, vaikka tajuntani pysyi tallella melkein koko kokemuksen ajan.
Kyljelläni ukkospolun laidassa maaten hengitin vielä viimeisen kerran ennen kuin annoin silmieni sulkeutua ja kivun paeta kehostani. Olin ilmaakin kevyempi. Olin kuollut.
