Lola
Olimme siirtyneet Ollin kanssa kauemmaksi tuntemattomien kissojen reviirin rajasta ja päätyneet kiertämään takaisin ukkospolulle, jolta olimme nähneet kaksijalkalan.
”Mennään vain nopeasti ukkospolkua pitkin kaksijalkalaan, niin ne vieraat kissat tuskin edes huomaavat meitä, jos ukkospolkukin sattuu kuulumaan heidän reviiriinsä”, naukaisin rauhoittavalla äänellä Ollille, joka näytti olevan hyvin jännittynyt. Kolli nyökkäsi hyväksyvästi kulkiessaan perässäni ukkospolun kovaa pintaa pitkin.
”Luulen, että meidän olisi turvallisinta viettää seuraava yö kaksijalkalassa”, Olli sanoi ja vilkaisi minua. Hänen katseensa harhaili kaiken aikaa ympärillemme kohoavassa metsikössä ja sen aluskasvillisuudessa. Nyökkäsin, sillä tiesin Ollin olevan oikeassa.
”Aivan. En usko, että metsäkissat lähtevät etsimään meitä kaksijalkalasta. Sinne on sitä paitsi helpompi piiloutua kaikkien hajujen keskelle”, nau’uin. Olli vaikeni ja jatkoi etenemistä hiljaisuuden vallitessa.
Enää ympärillemme ei avautunut rehevä metsikkö, vaan kaksijalkalan puiset kaksijalanpesät, pesien vehreät pihat ja pihoja ympäröivät aidat. Siellä täällä ukkospolun reunalla nukkui hirviöitä, joita me kartoimme Ollin kanssa parhaamme mukaan.
”Jos näet toisia kissoja, hihkaise”, naukaisin pirteällä äänellä ystävälleni. Olli yritti hymyillä, mutta hänen kasvoilleen piirtyvä hymy oli selkeästi pakotettu ja epäaito. Olisin halunnut lohduttaa ystävääni vakuuttelemalla, ettei meillä ollut mitään hätää. Me olimme aivan turvassa, sillä eivät metsäkissat uskaltaisi kaksijalkalaan astua.
”Tule, käydään kiertelemässä vähän pihoja”, Olli naukui yllättäen ja viittoili minut perässään erään kaksijalanpesän pihaan. Häntä pystyssä loikin ystäväni perässä aidalle ja aidalta alas, jatkaen matkaani erään kaksijalanpesän pihaan.
Olimme kierrelleet kaksijalkalassa jo puoli päivää, emmekä olleet kohdanneet yhtä ainutta kotikisua saati sitten muitakaan kissoja, joita kaksijalkalassa asui. Siellä täällä hirviöiden ja kaksijalkojen löyhkän seassa kuitenkin oli tuulahduksia kissojen hajujäljistä, joten tiesimme, ettei kaksijalkala ollut täysin kissaton. Jos täällä asuisi kissoja, joku varmasti tietäisi, asuiko minun emoni ja Mila täällä.
”Minulla on nälkä, voisimmeko etsiä jotain syötävää ja jatkaa etsimistä sen jälkeen?” ehdotin Ollille hymyissäsuin. Oranssiturkkinen kolli näytti epäilevältä, mutta ei vastannut heti. Kolli oli keskittynyt ukkospolun ylittämiseen, vaikka hirviöitä ei näkynyt lähimaillakaan. Kun olimme päässeet ukkospolun yli toiselle kujalle, Olli katsoi minua mietteliäänä.
”Tämä kaksijalka karmii minua. Missä kaikki kotikisut oikein ovat?” Olli kysyi ja huomasin, miten hän värähteli inhosta. Hän oli kyllä oikeassa, sillä tavallisesti kotikisuja kuhisi siellä täällä ympäri kaksijalkaloita. Tässä kaksijalkalassa emme olleet kohdanneet yhtäkään kotikisua, vaikka olimme käyneet vaikka kuinka monta kujaa läpi.
”Ehkä he eivät vain tykkää ulkoilla tähän aikaan päivästä”, nau’uin lapojani kohauttaen. Olli katsoi minua suu visusti suljettuna, eikä sanonut mitään. Se oli kai ilmoitus siitä, että saisin unohtaa ruoan etsimisen toistaiseksi. Yritin viritellä aistejani havaitakseni kaikki ohittamamme kissojen hajujäljet, mutta kaksijalkalan tuoksut sekoittuivat toisiinsa.
Kuin tyhjästä, kuulin askeleita takaamme. Säpsähdin ja käännyin oitis ympäri, ja vierelläni oleva Olli teki samoin. Edessämme seisoi neljän kissan joukko. Kissat katsoivat meitä tuimilla kasvoillaan. Sivusilmälläni näin, miten Olli otti askeleen taaksepäin.
”Hei!” tervehdin kissoja, enkä antanut heidän kylmän ulkokuorensa luoda mielessäni minkäänlaisia oletuksia siitä, olisivatko kissat minkälaisia luonteiltaan.
”No hei vain”, tokaisi vaaleanruskea kolli, joka oli meistä katsottuna kaikista vasemmanpuoleisin. Keskimmäiset kissat olivat vanhemman oloisia kuin kaksi muuta; heistä vasemmalla puolella oleva kolli oli oranssi kolli, jonka toisesta silmästä jäljellä oli vain kuoppa. Hänen oikealla puolellaan oli pulska tabbykuvioinen kolli, joka vaikutti hieman laupeammalta kuin ystävänsä. Aivan oikeanpuolimmaisin kissa oli tummanruskea, selvästi kissoista nuorimmaisin.
”Minä olen Lola ja tässä on ystäväni Olli. Keitä te olette?” kysyin ja otin askeleen lähemmäs kissoja. Yksisilmäinen kissa otti askeleen lähemmäs juro ilme kasvoillaan.
”Mitä te teette täällä?” kissa kysyi vaivautumatta esittelemään itseään tai ystäviään. Se ei saanut minua lannistumaan, vaan hymyilin yhä nelikolle teeskentelemätöntä hymyäni.
”Hyvä kun kysyit. Etsin minun emoani ja siskoani, heidän nimensä on-”, Olli keskeytti minut astumalla vierelleni ja tönäisemällä minua kylkeen. Käänsin hämmästyneenä katseeni ystävääni ja kurtistin kulmiani.
”Mitä sinä nyt?” kysyin ja ravistelin päätäni. Ollin katse oli vakava.
”Minä luulen, että he eivät voi auttaa meitä. Lola, lähdetään täältä”, oranssiraidallinen ystäväni naukaisi ja viittoi minua poispäin. Katsoin hämmästyneenä ystävääni, joka lähti jo peruuttamaan poispäin. Vilkaisin neljää muuta kissaa, jotka olivat alkaneet ottamaan hitaita askeleita meitä kohti. Tilanne oli mennyt oudoksi, ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, oli pulska kolli rynnännyt Ollin perään.
”Juokse Lola!” Olli käski ja lähti nelistämään kohti kujan toista päätyä. Minä jäädyin hetkeksi, enkä tiennyt mitä tehdä. Silmänräpäyksen ajan vain katsoin, miten tuntematon kolli lähti nelistämään Ollin perässä kujaa pitkin. Kun kolme muutakin kissaa saivat käpälät alleen, omat jalkani löysivät liikkeensä. Lähdin juoksemaan Ollin perään.
”Pysähdy!” kuulin pulskan, edelläni juoksevan kollin huutavan. Olli oli päässyt ukkospolulle ja onnistunut jo nelistämään sen yli. Kun tabbykuvioinen kolli loikkasi suinpäin ukkospolulle seuratakseen Ollia, jostain kuului korviahuumaava terävä tuuttaus. Se sai minut seisahtumaan siihen paikkaan, vain muutaman ketunmitan päähän ukkospolusta. Näin, miten kiiltävänahkainen hirviö tömähti voimalla pulskan kissan kylkeen. Hirviö ei edes pysähtynyt, vaan jatkoi matkaansa, vaikka oli juuri juossut päin kissaa!
”Keijo!” kuulin jonkun huutavan takaani, ja samassa hampaat pureutuivat niskanahkaani. Katseeni nousi ukkospolun toiselle puolelle, kun tuttu oranssi turkki katosi juuri pois näkyvistäni. Olli oli päässyt karkuun, minä olin jäänyt kiinni näille kissoille.
Surkea katseeni kääntyi ukkospolun keskellä makaavaan karvamyttyyn. Kollin alle oli muodostunut verinen lammikko, eikä hän liikkunut lainkaan.
”Voi ei, teidän ystävänne”, nau’uin ja käännyin pahoillani minua pitelevän kissan puoleen. Hän kuitenkin vain puristi otettaan niskasta.
”Ei sillä niin väliä. Mihin sinun ystäväsi meni?” kysyi yksisilmäinen kolli ja tuijotti minua herkeämättä terveellä silmällään. Pudistelin päätäni sen verran, mitä niskassani olevilta hampailta pystyin.
”En minä tiedä, me emme ole täältä päin. Olli ei tunne kaksijalkalaa”, selitin ystävällisellä äänellä, ”voisitteko te auttaa minua etsimään hänet?”
Yksisilmäinen kolli puuskahti.
”Aivan varmasti autamme.”
Emme olleet viipyilleet siinä paikassa kauaa, sillä nyt jäljelle jäänyt kolmikko yhden kissan kuoltua, lähtivät johdattamaan minua poispäin ukkospolulta. He eivät puhuneet minulle juurikaan, vaikka yritin kohteliaasti kysellä heiltä heidän nimiään ja siitä, mistä he olivat tulleet. Lopulta olin tyytynyt hiljaisuuteen, sillä ymmärsin kyllä, etteivät kissat olleet juttutuulella; olivathan he juuri menettäneet ystävänsä.
Kissakolmikko johdatti minut ränsistyneen kaksijalkalan edustalle. He käskivät minun seurata heitä, kun ensimmäisenä tummanruskea kolli loikki pesän seinustaa ylöspäin taitavin loikin. Kaksi muuta jäivät alas odottamaan, että minä tekisin samoin kuten tummanruskea kolli. Siispä vastaan väittämättä katsoin parhaaksi vaihtoehdokseni seurata kissaa. Uteliaana katselin ympärilleni loikattuani rikkoutuneesta ikkunasta sisään tomuiseen kaksijalanpesään. Olin nähnyt tällaisia hylättyjä kaksijalanpesiä usein, mutta muista poiketen tämä oli täynnä kissoja! Se oli ihmeellistä, en ollut koskaan nähnyt niin montaa kissaa samaan aikaan! Olisin halunnut rientää tutustumaan uusiin kissoihin, mutta yksisilmäinen kolli käski minun seurata häntä. Hän vei minut portaikkoon, joka johti pesän yläkertaan.
”Ai, hyvä on”, nau’uin vastaukseksi ja loikin kepein askelin hänen peräänsä. Yläkerta oli autio, tai niin minä aluksi luulin, kunnes katseeni osui sen keskustassa lepäävään harmaavalkeaan naaraskissaan. Kissa kohotti päätään ja katsoi minua hyisillä, tummansinisillä silmillään.
”Löysimme tämän ja hänen ystävänsä kaksijalkalasta. Ystävä pinkoi pakoon ja Keijo heittäytyi hirviön alle lähtiessään perään”, yksisilmäinen kolli murahti selvästi tympääntyneenä. Naaraskissa nyökkäsi ja kohtasi minun katseeni.
”Hei, minä olen Lola. Kuka sinä olet? Minä etsin kahta – tai no oikeastaan nyt kolmea – kissaa, voisittekohan te auttaa minua? Teillä on aivan hämmästyttävän hieno pesä!” naukaisin iloisella äänellä uudelle tuttavuudelleni.
//Päivi?
