Rhiannon
“Tehdään kuule niin. Kuu on sinun. Aurinko minun.”
Amorin ehdotus oli täydellinen. Koin suoranaista häpeää siitä, että en ollut ajatellut asiaa tältä kannilta. Minä, me olimme ylivoimaisia; voittamattomia. Tästä yöstä lähtien kenelläkään muulla ei olisi oikeutta katsoa minun kuutani. Tästä eteenpäin sen katsominen olisi varkaus! Ja varkaitahan ei tunnetusti katsottu hyvällä, eihän? Minä ainakaan en pitänyt heistä. Tuijotin Amoria omintakeinen hymyni kasvoillani. Paitsi ehkä Amorilla. Jaoin veljeni kanssa asioita mitä minä en muiden kanssa jakaisi ja uskoin kollin tekevän samoin. Se kateus mitä koin siskojani kohtaan ei ulottunut Amoriin. Kolli oli heitä parempi, mutta ei minun tielläni. En ollut ajatellut ikinä, että yksi kissa voisi omistaa jotain niin suurta. Amorin ehdotus kiinnittyi aivoihini yhtä kirjaimellisesti, kuin kolli oli sen sanonut.
“Muut tulevat kyllä oppimaan, että kaikkea kaunista ei kuulu katsella.”, henkäisin silmät suurina enkä enää nähnyt mitään muuta ympärilläni. Koko maailma sulkeutui minun ja kuuni ulkopuolelle. Halusin niellä jokaisen pienekin palasen tuosta jumalaisesta luonnon luomasta taivaankappaleesta. Kun käännyin Amorin puoleen, kolli hymyili, mutta olin näkevinäni hänen katsessaan jotain omituista. Ihmetystä? En kuitenkaan jäänyt miettimään asiaa sen enempää. Ehkä Amorkin vain yritti käsittää ajatustemme suuruutta! Naurahdin hiljaa itsekseni. Kuinka hassua elämä olikaan! Miten yksi ajatus saikaan kaiken näyttämään kaiken niin paljon oikeudenmukaisemmalta?
Kuulin veljeni naukaisevan jotain, mutta kollin sanat menivät korvieni ohitse. Anteeksi, rakas veliseni. Tähän hetkeen mahduin vain minä. Mielessäni lupasin tehdä hänelle pian tilaa.
Ajatus jonkin omistamisesta jäi kiertämään päätäni, kuin saaliinsa yläpuolella hypnoottisesti kieppuva korppi. Olin joskus nähnyt sellaisen. Mitä enemmän maistelin kollin sanomia sanoja, sitä oikeammilta ne tuntuivat. Se tosin saattoi johtua siitä, että ne eivät pelkästään tuntuneet oikealta – ne olivat oikeita. En pitänyt siitä miten muu maailma ja muut kissat olivat aina yrittäneet vakuuttaa kaikkien asioiden kuuluvan kaikille. Miten typerä ajatus. Se oli vale, joka oli heittänyt varjon minun päälleni. Jos jokin oli todella niin kaunista ja kallista, miksi se olisi jätetty kaikkien käpälien saataville. Kauneus menettäisi arvonsa tasan sillä hetkellä, kun jokin Hurman kaltainen kissa saattoi ihailla sitä ja kuvitella sen olevan hänen silmilleen tarkoitettu.
Kynteni puristui katon sammaloituneiseen pintaan ja tunsin miten sydämeni hakkasi vauhdilla. Täydellinen oivallus oli saanut jopa sisäelimeni riemuitsemaan! Minusta tuntui, kuin olisin löytänyt vastauksen johonkin kysymykseen mitä tavalliset kissat eivät edes ymmärtäneet kysyä. Katseeni kiersi nukkuvaa kaupunkia. Kaksijalkojen pesien ikkunoista kajasti lämpimän keltaista valoa. Jostakin kaukaa korviani vahingoitti haukkuva koira ja tuulin heiluttelemien irtonaisten peltien kalke tunkeutui ajatuksiini. Hymyni vain leveni, kuin ajattelin sitä kuinka moni kissa varasti minulta tällä hetkellä ja kuinka monelle kissalle pääsisin vielä maksamaan samalla mitalla.
Vilkaisin taas Amoria. Kolli istui vieressäni tyynenä, kuin hänen ajatuksensa olisivat jo muualla. Minua hieman ärsytti, että veljeni ei varmastikaan ymmärtänyt mitä hän oli juuri tehnyt. Hän oli antanut minulle niin paljon sanomalla nuo muutamat sanat! Kerta kuu oli minun, oli maailma jo rikkonut sääntöjäni kauan aikaa sitten. Hymyilin itsekseni ja vilkaisin jälleen taivasta. Mielestäni kuu näytti paljon kirkkaammalta, kuin ennen minun kosketustani.
“Lyön vetoa, että et saa minua kiinni!” Ennen kuin ehdin edes sisäistää kollin sanoja, oli jo Amor pinkaissut karkuun.
//Amor? 😉
