Amor
Rhiannonin silmät olivat nauliutuneet kuuhun, mutta hiljalleen ne lipuivat pois, kääntyivät sisäänpäin tämän omaan salattuun maailmaan, joka sai naaraan kasvoille venkuran hymynkareen. Amor oli aistivinaan sisressaan vaitonaisen riemun, se hehkui ja värjäsi Rhiannon eläväksi liekiksi taivaanrantaan. Joskus sisarelle kävi niin, pieni kytevä tuli nostikin taas päätään, vaikka oli jo ollut hetken sammuva hiillos.
Pääsymaksupolitiikka jäi Amorin mieleen pieneksi ajatusleikiksi. Eihän kukaan olisi tareeksi tyhmä maksaakseen taivaankappaleiden katselusta pelkästään, mutta Amor näki kaiken lomassa mahdollisuuden voitokkaaseen ideaan. Ehkä kuu ja aurinko olivat kaikkien nähtävillä, mutta he eivät osanneet katsoa sitä oikein. Moni ei tiennyt mitä katsoi tai miten katsoa. Ei nähnyt kultaista hehkua. Sellainen oli valtavaa tyhjäpäisyyttä! Siispä Amorin aivot alkoivat kyhäillä ajatusta. Jos he tarjoaisivat katsojalle paljon enemmän kuin vain yön tai päivän. He myisivät tarinan. Amor uskoi sen onnistuvan. Heistähän tulisi rikkaita! Pieni kihelmöinti kulki läpi Amorin läikikkään turkin, sähkö kerääntyi hänen tassuihinsa ja riemunkiljahdukset patoutuivat vatsaan.
“Rhiannon, et ikinä arvaa mitä keksin”, Amor hihkui, mutta sisar ei kuullut. Naaras uiskenteli ajatuksissaan, katseli kalojen melskettä, pintaa joka värisytti eväkkäiden ääriviivoja, sai suomut loistamaan auringossa. Tai siltä se ainakin vaikutti. Naaras varmaan kasvattaisi evät ja pulahtaisi ajatustensa mereen lopullisesti.
“Huhuu? Onko Rhiannon enää kotiplaneetalla?” Amor kuiskutteli, mutta reaktiota ei irronnut. Amor heittäytyi selälleen ja huitoi tassuillaan:
“Apuaa!!! Rakas sisar auta minua. Keijukaisen haamu tuli ja kuristaa minua! En saa henkeä.” Amor kakoi ja näytteli hidasta tukehtumiskuolemaa, kunnes lopulta lysähti hervottomaksi.
“Ikävä juttu. Olisin ehtinyt kuolemaan jo sata kertaa. Olisin ollut paljon tyytyväisempi jos kyseessä olisi ollut joku toinen kuin se vanha myyttinen akka. Kyllä nyt enkelikasvoisempiakin teurastajia löytyy.” Voi hyvät taivaanhaltijat antakaa jonkun ronskin komistuksen heittää minut alas katolta tms, Amor ajatteli.
Ei auta. Rhiannon istua kököttää pää tyhjänä. Tai täynnä. Vaikea erottaa. Amor ei edes ollut varma oliko sisaren sielu enää kiinni tuossa nättinaamaisessa kehossa. Viimeinen vaihtoehto.
“Lyön vetoa, että et saa minua kiinni!” Amor pyrähti menemään jäämättä katsomaan josko olisi saanut sisareen vauhtia. Hän höristi korviaan ja lopulta oli kuulevinaan kynsien rapinaa vähän matkan päässä perässään. Jos tämä pyrähdys saisi Rhiannonkin aivot tuulettumaan, sillä jonkinlaiseen tilttiin hän oli ne onnistunut saamaan.
Amor kiihdytti tahtiaan ja laittoi tassua toisen eteen, mutta jokin meni vikaan ja käpälä jäi kriittisesti toisen alle. Kolli horjahti ja melko lennokkaasti roiskahti katon laidan yli draamalliseen ilmalentoon, jossa hänen pitkänmalliset raajasna sojottivat jokaiseen ilman suuntaan samanaikaisesti. Kaikki kesti vain lyhyen hetken, mutta Amorin silmissä ilmaliito kesti vuosisatoja. Tuuli virisi hänen turkissaan. Nytkö se kuolema jo iskisi? Amor nielaisi ja alkoi haroa hännällä tasapainoa. Hän oli vielä liian hyvännäköinen kuolemaan!
Ja sitten hän tumpsahti tassut edellä roskalavalle. Hetken aikaa Amor vain kökötti siinä silmät suljettuina, kunnes tajusi olevansakin elossa. Huojennus sai hänet huohottamaan.
“Tiesin ettet kuole”, Rhiannon totesi monotonisesti rännin reunalta ja hymyili mielenvikaisesti. Amor alkoi hekottaa ja heittäytyi selälleen roskasäkeille ja katseli sisartaan huojentuneena:
“Ne saamarin tassut!”
Rhiannon laskeutui alas Amorin luokse.
“Sainpahan ainakin huomiosi sisar hyvä. Olit aivan kuutamolla, kirjaimellisesti”, Amor alkoi sukia turkkiaan, kunnes muisti miksi olikaan halunnut sisarensa huomion, “Rhiannon rakas, me alamme pyytämään pääsymaksua. Ihan todella. Alamme järjestää auringonlaskun ja kuun nousun näytöksiä.”
“Mitä tarkoitat? Miten?” Rhiannonin silmät olivat kuitenkin syttyneet. Amor virnisti salaliittolaismaisesti. Kolli piti teatraalisen tauon, antoi hiljaisuuden venyä ja vääristyä raskaaksi sähköiseksi hunajaksi. Rhiannon ei kuitenkaan ollut kovin altis tällaiselle tunneleikittelylle vaan hän odotti. Sisar oli kyllä dramaattinen, mutta täysin tietämättään eikä varsinkaan harkitun suunnitelmallisesti. Hän oli lähinnä hallitsematon räjähdys. Hiljaisuus piirtyi viivaksi heidän välilleen. Koko kaksijalkala odotti.
“Älä aliarvioi velikultaasi. Viedään kissat tuonne katolle, jossa äskön olimme. Näköala on huikea. Ja minä laitan pystyyn sellaisen shown ettei ole ennen nähty. Joka sentin arvoisen. Kaikki saavat maksaa millä tahtovat. Palveluilla, riistalla, esineillä. Ja meistä tulee rikkaita!”
//Rhiannon!?!?!?!
