Neponen
Tänään oli hyvä päivä. Neponen oli säästellyt fiksusti kuivaruokaansa keskipävän niin, että hän sai nyt ahmia sitä oikein kunnon määrän kerralla.
Nappuloita rouskuttaessaan Neponen oli kuulevinaan jotain ulkoa raollaan olevasta pikku ikkunasta, joten hänen oli lopetettava rouskutus hetkeksi ja höristettävä vasenta korvaansa. Kyllä. Neposen pihan edustalla aivan varmasti liikkui joku. Neposen viikset värähtivät ja kolli siristi silmiään. Olikovatko Kalle ja Muru kenties vihdoin löytäneet hänen pihalleen? Asiasta piti ottaa heti selvää — tietystikin. Neposen pihalle kun ei ollut muilla luvatta asiaa. Myös naapuruston muista tapahtumista piti olla aina perillä, sillä vain siten saattoi ennakoida tapahtumia. Neposen tehtävänä oli vartioida kotia, kun kaksijalka oli muualla.
Suuri pörheä kolli nuolaisi huuliaan ja lähti jolkottamaan ikkunan luokse. Suoritettuaam sulavan hypyn kapoisalle ikkunalaudalle Neposen terävä katse löysi kohteen välittömästi. Hänen porttinsa oli raotettu auki ja raosta kurkisti pikkuruinen, varsin tutun näköinen pää. Neponen tunnisti kissan heti. Se oli Puh! Sama kissa, joka oli jonkin aikaa sitten etsinyt kadonnutta hiirileluaan… Neposen pihan roskasäiliöstä jostain kumman syystä, jota Neponen ei enää muistanut. Neponen kuitenkin muisti varsin hyvin, miten Puh oli kertonut hiirestään ja miten harmissaan pieni kolli oli ollut.
Neponen katseli ikkunan edessä roikkuvan näköesteen takaa, kun Puh asteli pihalle peräänsä vilkuillen. Pian tutun kollin takaa tepsutti esiin toinenkin kissa.
Neposen kulmat kohosivat. Missä kissan karvat oikein olivat?! Kolli oli hetken kauhuissaan, hän kuvitteli, miten leikkaaja leikkaisi häneltä koko turkin ensi käynnillä, eikä pelkästään sitä pientä kohtaa etukäpälästä… Ajatus järkytti Neposta, mutta hän ravisteli sen äkkiä pois päästään. Niin ei kävisi. Ehkä tuolla karvattomalla kissalla oli jokin harvinainen tauti, eikä hänelle enää kasvanut karvoja, niin se varmaankin oli, kolli päätti ja rauhottui hiukan. Asiastahan pitäisi tosin vielä ottaa selvää.
Nyt Neponen kääntyi kapeamman ikkunan puoleen ja tuoksutti ilmaa. Kyllä, tämä Puhin oudon näköinen toveri oli Neposelle täysin vieraan hajuinen kissa. Vieras pälyili pelokkaan oloisena ympärilleen.
Neponen ei malttanut vakoilla kaksikkoa sen kauemmin. Hän oli oikeastaan erittäin ilahtunut, että Puh oli tullut tapaamaan häntä uudelleen. Siitäkin huolimatta, että Puh oli tuonut jonkun toisen kaverin mukanaan…
Neponen työnsi päänsä ulos ikkunasta.
”No mutta, Puh, oletko se sinä? Onpa mukava nähdä sinua!”
Kermanvärinen kolli nosti päätään.
”Hei, Neponen! Mitä sinulle kuuluu? Tässä on ystäväni Nasu. Ajattelin, että olisi kiva tutustuttaa teidät”, kolli maukaisi ilahtuneena.
Neponen laskeutui näyttävästi alas ja käveli viuhkahäntä ojossa kaksikkoa vastaan nurmikolle.
”Terve, Nasu. Olet varmaan jo kuullut paljon minusta… mutta minä en ole kuullut mitään sinusta. Mistä te tunnette toisenne?” Neponen pörhisti rintaansa ja otti näyttävän asennon.
Mielessään kotikisukollia kuitenkin harmitti vähän… Neponen mietti, miksi ihmeessä kaikilla hänen ystävillään vaikutti olevan valmiiksi jo joku läheisempi ystävä kuin Neponen… Miksei kukaan hänen ystävistään voinut ihailla pelkästään Neposta? Mutta kaipa se johtui vain siitä, että Neponen itse oli löytänyt Kallen ja Puhin liian myöhään. Neponen huokaisi. Kollia harmitti, että hän ei koskaan ollut ensimmäinen. Hän ei ollut tietääkseen vielä kenenkään ainoa ystävä. Jostakin syystä hän olisi kovasti halunnut olla. Paitsi no, oli tietysti hänen kaksijalkansa — mutta se oli eri asia. Neposen kaksijalka oli Neposelle kaikkein tärkein maailmassa, ja Neponen tiesi myös olevansa kaksijalalleen kaikista rakkain. Ystäväsuhteet toisiin kissoihin olivat Neposelle kuitenkin hankalampia kuin ystäväsuhteet kaksijalkoihin.
Puh oli kuitenkin vaikuttanut Neposesta oikein mukavalta heidän viimeksi tavatessaan. Pienempi kolli oli osoittanut selkeää ihailua Neposta kohtaan, ja Neponen oli jopa jo melkein antanut anteeksi sen, että Puh oli silloin keskeyttänyt hänen päiväunensa. Neposella oli myös tullut paha mieli Puhin puolesta, kun toinen oli kertonut lempilelunsa hävinneen. Se kuulosti kamalalta.
Vaan nyt tämä Nasuksi esitelty katsoi Neposta silmät pelokkaina palloina. Neponen katsoi Nasua, ja myös Puh katsoi Nasua. Sitten Puh katsoi Neposta ja avasi suunsa.
Mutta Neponen ei jaksanut odottaa kauempaa. Ylväs kolli oli kieltämättä vähän loukkaantunut siitä, ettei Nasu ollut saanut suustaan edes tervehdystä, vaikka karvattoman kollin kasvoilla olikin varovainen hymynpoikanen.
Toisaalta Neposen perusilme oli toisinaan hitusen tuima, olihan kollilla kokoakin, joten Neponen saattoi kyllä ymmärtää, miksi ujon, oudon näköisen Nasun mahtoi olla vaikeaa puhutella häntä. Ehkä Nasua jännitti tavata näin hieno kissa kasvokkain.
”Odottakaa tässä. Muistin juuri jotain!” Neponen kurnutti ja lähti loikkimaan takaisin ikkunaluukulle. Hän vilkaisi vielä taakseen varmistaakseen, että hämmentynyt Puh pysyi siinä paikkaa.
Neponen laskeutui sisälle pesäänsä, kipitti olohuoneensa läpi ja käänteli päätään puolelta toiselle. Hän kurkisti sohvan alle — siellä oli vain muutama nappula — ja jatkoi matkaa. Neponen kääntyi makuuhuoneeseensa ja ryömi oitis valtavan petinsä alle. Siinä se oli! Keskellä Neposen rauhaisaa lepo- ja piilopaikkaa nökötti pieni, sininen hiirilelu, joka oli lähes uuden veroinen, jos ei huomannut, että sen toinen silmä vähän repsotti. Neponen nappasi sen suuhunsa ja suuntasi takaisin samaa reittiä.
Tuuheaturkkinen kotikisu loikkasi uudestaan ikkunasta pihallensa. Neposen helpotukseksi Puh ja oudonnäköinen Nasu olivat edelleen siellä.
Neponen pudotti sinisen hiiren Puhin tassujen eteen. Ystävän silmät pyöristyivät.
”Tämä on sinulle”, Neponen maukui hymyillen.
//Puh?
