Harmonia
Ametisti ei vaikuttanut ilahtuneelta kanssani, joka ei ollut erityisen yllättävää minulle. Olin usein huomannut kissojen osoittavan ärtymystä minulle, kun en huomannut tulevia hirviöitä harhautuneena omiin ajatuksiini. Se ei kuitenkaan tehnyt heidän vihastaan yhtään sen mukavammaksi tuntea.
Viimein kirjava kolli kääntyi ja lähti taas johtamaan partiota eteenpäin kujilla. Vilkuilin toisinaan ympärilleni katsoakseni, jos mikään lähistöllä olisi kiinnittänyt mielenkiintoni, mutta en huomannut mitään erityistä matkallamme. Lisäksi yritin keskittyä siihen, että seurasin partion esimerkkiä koko ajan, jotta en joutuisi uudelleen vastaavaan tilanteeseen kuin vain hetki sitten.
Edelläpäin Hurma yritti sanoa jotain Ametistille, mutta saatoin tuntea vihastuneen auran leviävän kollista tämän kulkiessaan eteenpäin. Hurmakin lopulta luovutti hänen kanssaan ja lopetti keskustelun yrittämisen hänen kanssaan täysin.
Hymähdin hieman. Olisin kovasti tahtonunt jotenkin korvata tämän kollille. Hän oli aggressiivinen kissa yleisesti ja emoni oli monesti sanonut, ettei luottaisi häneen, vaikka hänen henkensä riippuisi siitä, mutta silti todella halusin, että pääsisin parempiin väleihin hänen kanssaan.
Partion kääntyessä viimein takaisin kaksijalanpesän suuntaan ryhdyin jo kovasti mielessäni muistelemaan, mitä kaikkea hienoa olin keräillyt itselleni. Jos joku niistä esineistä olisi tarpeeksi hieno, ehkä Ametistin viha vähenisi minua kohtaan.
Kapusin roinakasan ylös sisäänkäynnille ja loikkasin sisään pesään. Partio hajaantui ja minäkin suuntasin heti omalle pedilleni. Sinne olin jättänyt kaikki hienot esineeni.
Tutkailin keräämiäni kauniita esineitä hetken, kunnes silmiini osui hieno kiiltävä kivi, jonka omistin. Nappasin sen mukaani ja suuntasin varoen kohti Ametistin petiä. Kolli oli asettunut sinne syömään, joten koetin lähestyä varoen. Useat kissat olivat kovin aggressiivisia ruokaillessaan, koska pelkäsivät jonkun vievän ruokansa.
Laskin kiven maahan ja katsoin ylös kolliin. Huomatessaan minut hän sähähti, joka sai tahtomattakin minut hieman varpailleni. Aggressiivisuus oli niin inhottava piirre monissa kissoissa.
Työnsin kaunista kiveäni eteenpäin ja katsoin vanhempaa kollia toiveikkaasti.
“Tämä on kiitos”, yritin mumista hänelle, mutta en tiennyt, kuinka selvää puheeni enää oli kuuroutumiseni jälkeen. En tiennyt edes olinko sanonut mitään oikean suuntaistakaan. Toivoin kollin kuitenkin leppyvän edes hieman. Nyökkäsin hänelle vielä kunnioittavasti, mutta hänen ilmeensä ei näyttänyt kovin ilahtuneelta. Ei suoranaisesti inholta, mutta ehkä vähän arvostelevalta.
Hitaasti kolli loikkasi kiveni viereen ja katsoi sitä ja sitten minua. En osannut lukea hänen ilmettään, mutta jokin sisälläni sai minut hieman pelkäämään. Ehkä hän aikoi ilkkua minua typerästä lahjastani. Tai ehkä hän vain heittäisi sen pois ja nauraisi perään ivallisesti. Kumpikin vaihtoehto kuulosti inhottavalta, mutta hyvin mahdolliselta.
//Ame?
