Merete
“Tiedän”, vastasin mietteliäänä Tähdenlennon sanoihin. Pohdin hetken, että olisiko minun todella vain lähdettävä muiden luota löytääkseni itselleni optimaalisen elämän. Vaikka en ollut viettänyt aikaa toisen kissojen kanssa ikinä aikaisemmin ainakaan tällä tasolla, jokin joukkiossa veti minua puoleensa.
“En minä ole suunnitellut lähteväni”, nau’uin seesteisesti, “Ainakaan vielä hetkeen.”
Tähdenlento nyökkäsi ja kehotti minua jatkamaan matkaa. Nyökkäsin ja seurasin taas kirjavaturkkista naarasta. Tuon pieni keho ei tuntunut väsyvän vaikka matka olikin kestänyt jo jonkin aikaa.
“Tulehan katsomaan! Tuolla on jotain! Olisikohan se hyvä suunta mennä?” Tähdenlento sanoi yhtäkkiä. Käänsin pääni hänen suuntaansa ja näin kuinka tämä teki tilaa minulle kiipeämällä ylemmälle oksalle.
Hyppäsin kiinni oksaan, jolla toinen oli aikaisemmin ollut ja katselin samaan suuntaan kuin hänkin. Ymmärsin Tähdenlennon tarkoittaneen valopilkkuja kauempana puiden lomassa.
“Sen täytyy olla kaksijalkala. Mikään muu ei loista tuolla tavoin keskellä yötä”, sanoin ja vilkaisin uudelleen sinikilpikonnakuvioista naarasta. Hän nyökkäsi pohdiskellen.
“Ehkä voimme käydä katsomassa, josko sen pääsisi kiertämään”, tuo sanoi. Kallistin päätäni. Luulin, etteivät Tähdenlento ja Revontuli välittäneet kaksijalkaloista, mutta ehkä ne olivat hyvä maamerkki tai jotain. Voisimme aina löytää takaisin tämän kaksijalkalan avulla, jos siihen tulisi tarvetta.
//Tärkkytäti?
