Venus
Katsoin vuoroin Cassiopeiaa, vuoroin Amoria ja Rhiannonia. Valkea sisareni oli jo tehnyt päätöksen meidän molempien puolesta. En pitänyt siitä, koska minun mielestäni Amorin tarjous oli kuulostanut hyvältä, kiehtovaltakin.
Veli oli tarjonnut meille mahdollisuutta osallistua tärkeään tehtävään, sen verran olin ymmärtänyt. Ja kaikista Amorin ilmeistä ja eleistä päätellen kyseessä oli jotain suurta ja mahtavaa. Kollihan oikein tihkui intoa viiksikarvat väristen, kuin joku olisi antanut tälle yliannostuksen yrttejä. Samaa ei voinut sanoa Rhiannonista, mutta selkeästi tämä oli hänellekin tärkeää. Rhiannon kun ei yleensä tuhlannut aikaansa jonninjoutaviin. Ja vaikka Amor olisi taas liioitellut asian suuruutta, paloin halusta saada tietää, mitä ihmettä nämä kaksi oikein puuhasivat.
En vain keksinyt syytä olla auttamatta sisaruksiani tai ymmärtänyt, miksi Cassiopeia tuolla tavoin oli oitis torjunut ehdotuksen. Mietin kyllä, oliko minulta mennyt jotain olennaista ohi ymmärryksen… mutta samaan aikaan luotin Amoriin ja Rhiannoniin. Luotin, etteivät he saattaisi minua vaaraan. Sitä paitsi minua säälittiin, ja jos jokin tekemiseni vaikuttaisikin epäilyttävältä tai väärältä, uskoin voivani näytellä itseni ulos tilanteesta suloisella viattomuudellani. Ehkä siis olikin vain parempi, etten ymmärtänyt ihan kaikkea Amorin huikeasta ehdotuksesta, tuumin itsekseni.
Mutta ennen kaikkea halusin pysyä Cassiopeian kanssa. Teimme kaiken yhdessä, enkä muistanut yhtäkään päivää, jolloin emme olisi viettäneet suurinta osaa siitä toistemme seurassa. Olimme yksikkö. Näytimmekin ihan samalta. Meidät erotti lähinnä siitä, että minä en koskaan maukunut, koska olin kuuro.
Niin… olin se viallinen versio. Vaikka emo kuinka yritti vakuuttaa päinvastoin, oli se mielestäni päivänselvää. Mutta en halunnut olla vain se kuuro sisar. Halusin olla ihailtu ja arvostettu. Halusin olla kauniimpi kuin Cassiopeia — jos kumpikaan meistä nyt kykeni tulemaan toista kauniimmaksi — mutta halusin myös olla tunnettu hyödyllisyydestäni. Ja nyt apuani kysyttiin, ja tunsin olevani umpikujassa.
Tarvitsin Cassiopeian mukaani.
Katsoin valkeaa sisartani pyytävästi ja pukkasin tätä lapaan kevyesti päälläni. Sitten nyökäytin Amorin suuntaan ja avasin äänettömästi suutani yrittäen matkia sitä suunliikettä, jolla muut kissat sanoivat ”mennään”. Amorin ilme oli hiukan toiveikkaampi, mutta näin heti Cassiopeian vääntyneestä suupielestä, että saisimme nähdä vaivaa — ehkä jopa joutua lahjomaan hänet jollain — käännyttääksemme hänen asenteensa asiaa kohtaan. Pitikö hänen aina olla noin itsepäinen? En halunnut, että hän veisi minulta tämän mystisen, mutta lupaavalta vaikuttavan kokemuksen. Mutta osallistuminen ilman Cassiopeiaa oli fysiikan lakeja vastaan.
Siirryin istumaan lähemmäs Rhiannonia niin, että olin yhtä lähellä Cassiopeiaa ja kahta muuta pentuetoveriani. Kosketin hännänpäälläni Cassiopeiaa ja sitten itseäni yrittäen elehtiä silmilläni ja muulla elekielellä niin selkeästi kuin pystyin, että jos me kaksi pysyisimme yhdessä, ei meillä taatusti olisi mitään hätää. Olin niin vakuuttava kuin suinkin kykenin. Todellisuudessa en ollut itse asiasta aivan niin varma.
//Sisarukset?!
