Lola
Hymy pysyi kasvoillani, kun tämä oletettu johtaja puhui. Ainakin uskoin hänen olevan johtaja, sillä minut oli tuotu hänen luokseen ja hän otti kunnian siitä, miten hieno pesä heillä oli. Harmaavalkea naaras oli esittänyt minulle kysymyksen etsimistäni kissoista, enkä aikaillut vastaukseni kanssa.
”Kyllä ja ei. Etsin emoani ja siskoani ja äsken kadotin ystäväni. Voisitteko te auttaa minua heidän löytämisessään?” kysyin toiveikkaana. Naaraan kasvoille piirtyi virne, kun tämä nyökytteli päätään.
”Tietysti”, hän naukui, mutta vakavoitui nopeasti, ”mutta ymmärrät varmasti, että jos käytämme resurssejamme läheistesi etsimiseen, se on pois meidän omista töistämme. Tahdomme kyllä auttaa, mutta sinun ja perheesi sekä ystäväsi on autettava myös meitä.”
Se kuulosti reilulta, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan.
”Tietysti! Lupaan auttaa kaikessa missä vain voin, ja olen varma että muut lupaavat myös, kunhan vain löydämme taas toisemme”, naukaisin iloisella äänellä.
”Sepä hyvä”, harmaavalkea naaras naukui tyytyväisenä. ”Siispä koska viivyt takuulla tovin jos toisenkin, kerron sinulle hieman meidän yhteisöstämme. Olemme eläneet täällä pitkään, tämä koko kaksijalkala ja sen lähimetsiköt ovat meidän aluettamme. Emme salli tuntemattomien kulkea reviirillämme, joten tuomme jokaisen muukalaisen pesäämme keskustelemaan. Koska olet nyt jo käyttänyt aikaamme, joudut jäämään yhteisöömme ja toimia yhteisömme hyväksi. Me kujakissat partioimme päivittäin kaksijalkalaa ja hankimme syötävää tovereillemme. Laitan jonkun opettamaan sinut yhteisömme tavoille.”
Katsoin kissaa silmät suurina, kuunnellen tarkasti joka sanan. Hänen puheissaan oli järkeä, joten minulla ei ollut mitään syytä yrittää vastustella tai kieltäytyä toimimasta hänen ohjeidensa mukaan.
”Kuulostaapa hauskalta. Autan mielelläni teitä”, nau’uin iloisesti hymyillen, ”mikä sinun nimesi muuten on?”
Naaraan katse pysyi ilmeettömänä, kun hän lausui nimensä:
”Päivänsäde.”
En viitsinyt mainita asiasta, mutta nimi ei oikein tuntunut sopivan kissan kylmälle katseelle. Mutta toisaalta, eipä nimi kissaa pahentanut, joten ei sillä edes ollut väliä.
”Hauska tutustua, Päivänsäde”, tokaisin iloisesti hymyillen.
Kun Päivänsäde oli kertonut minulle pääpiirteittäin Kujakissayhteisön toiminnasta, hän lähetti minut takaisin alakertaan. Tunsin oloni pieneksi ja yksinäiseksi niin suuren kissajoukon keskellä, sillä en tuntenut ketään. En antanut ikävän tunteen täyttää mieltäni, joten päätin aloittaa tutustumisen uusiin ystäviini saman tien. Lähestyin iloisesti hymyillen kahta kissaa, jotka oleskelivat pesän syrjäisessä nurkassa kahdestaan. Toisella heistä oli kirjava, laikukas turkki, ja toisella harmaavalkea kuten Päivänsäteelläkin. Hetken ajan pohdin mielessäni, mahtoiko kollikissa olla sukua yhteisön johtajalle. Ajatus kuitenkin unohtui nopeasti, sillä halusin vain tutustua kaksikkoon.
”Hei, minun nimeni on Lola. Keitä te olette?” naukaisin iloisella äänellä kaksikolle. Naaraskissa kääntyi minun puoleeni hurjistuneen näköisenä. Toinen kissa näytti huomattavasti leppoisammalta.
”Ei kuulu sinulle”, kilpikonnalaikukas naaras sihahti, ”mene tiehesi.”
Hänen röyhkeä puheensa ei säikäyttänyt minua, mutta katsoin kuitenkin parhaaksi etsiä jotain muuta seuraa. Kiersin läpi muutamat kissat, mutta vain harva halusi keskustella kanssani. Eräs kissa oli kertonut nimensä olevan Hyökyaalto, mutta siihen keskustelu olikin sitten jäänyt, kun kissan oli pitänyt mennä tekemään joitain hommiaan.
”Hei, kuka sinä olet?” ystävällisen kuuloinen naukaisu kantautui takaani. Käännyin nopeasti ympäri ja kohtasin ystävälliset kasvot. Vaaleanruskea naaras katsoi minua lempeästi vaaleanvihreillä silmillään.
”Minun nimeni on Lola, olen uusi täällä! Kuka sinä olet?” kysyin ystävällisesti.
”Olen Leopardi. Tervetuloa Kujakissayhteisöön. Mitä pidät tästä paikasta?” Leopardi kysyi ja silmäili itse pesän aukion katseellaan läpi.
”Tämä vaikuttaa hienolta paikalta! Oletko sinä asunut täällä kauan?” kysyin innostuen siitä, että tunsin saavani uuden ystävän. Leopardi vaikutti mukavalta. Hän oli arviolta hieman emoani vanhempi, mutta ei ystävyys katsonut ikää.
”Yhteisö on ollut kotini melkein koko elämäni ajan”, Leopardi selitti.
Katseeni harhautui kissan ystävällisistä silmistä hänen taakseen. Näin, miten oletettu partio palasi takaisin pesään. He näyttivät tietävän tismalleen yhteisön rutiinit ja säännöt, sillä jokainen laski jotain pientä syötävää samaan kohtaan, jonka jälkeen kissat lähtivät sanaakaan sanomatta omille teilleen. Katseeni kohdistui yhteen kissoista, jonka ruskea turkki näytti etäisesti tutulta. Naaras oli laiha, mutta hänen turkkinsa oli hyvin hoidettu. Kun kissan kullanruskea katse kääntyi minua kohti, tiesin tuntevani naaraan.
”Hei, oletko sinä kunnossa?” Leopardi kysyi ja yritti saada katsekontaktia kanssani, mutta minä tuijotin herkeämättä tuttua hahmoa.
”Tuo on minun emoni!” hihkaisin kovaan ääneen ja lähdin nelistämään tilan halki kohti emoani, ”emo!”
Tabbykuvioinen naaras oli tunnistanut minut, sillä hän tuli minua vastaan. Heittäydyimme toistemme syleilyyn, epäuskoinen olo valtasi mieleni. Olin tiennyt, että löytäisin perheeni! Kovaääninen kehräys kumpusi kurkustani, ja kuulin myös emon kehräämän.
”Voi Lola, miten sinä voit olla siinä”, naaras kuiskasi hiljaa korvaani. Hän nyyhkytti. Emo itki. Nostin katseeni emoni kullanruskeisiin silmiin, jotka olivat täyttyneet kyyneleistä.
”Ei, ei, älä itke emo! Kaikki on hyvin, minä tiesin löytäväni sinut ja Milan”, henkäisin päätäni pudistellen. Voi, olisipa Olli ollut täällä näkemässä tämän! Emon katseessa oli jotakin outoa. Hän katsoi minua samaan aikaan niin onnellisena, mutta niin surullisena. Naaras nyyhkäisi.
”Kaksijalat veivät myös Milan. Minä en tiedä missä hän on”, emo naukui hiljaisella äänellä. Hetken ajan suru yritti pyrkiä mieleeni, mutta pakotin sen pois.
”Me löydämme hänet kyllä”, vakuutin uskoen sanoihini täysin. Olin varma, että me löytäisimme Milan, olinhan minäkin löytänyt emon. Emo kosketti hellästi kuonollaan otsaani.
”Minä toivon niin. Nyt sinun on kerrottava minulle kaikki. Mihin sinut vietiin, miten sinä päädyit tänne?” emo naukui ja viittoi minut perässään syrjemmälle. Huomasin, että kujakissat olivat kääntäneet katseensa meidän suuntaamme. Hekin olivat varmasti iloisia, että emo ja pentu olivat taas löytäneet toisensa.
Kerroin emolle lähes kaiken menneisyydestäni sen jälkeen, kun kaksijalat olivat vieneet minut kotiinsa. En halunnut kertoa mitään pahaa, joten poimin tarinastani vain hyvät puolet. Kerroin Ollista ja siitä, miten paljon hän oli minua viimeisten vuodenaikojen aikana auttanut. Kerroin, miten olimme etsineet emoa ja Milaa joka paikasta ja siitä, miten olimme lopulta päätyneet tänne. Tarina päättyi siihen, kun kerroin Ollin kadonneen. Emo katsoi minua pahoitellen.
”Mutta Päivänsäde lupasi auttaa hänen etsimisessään. Olen varma, ettei Olli ole kaukana”, selitin leveä hymy kasvoillani. Emo ei kuitenkaan hymyillyt. Hänen suunsa oli vain kapea viiva, eikä hän sanonut hetkeen mitään.
”Tiedätkö sinä, millainen tämä yhteisö oikeasti on?” emo kysyi oudolla äänenpainolla. Kallistin hämmentyneenä päätäni.
”Tiedän sen, mitä Päivänsäde minulle kertoi. Yhteisössä kissat auttavat toisiaan ja vahtivat kaksijalkalaa. Tämä on heidän kotinsa, eivätkä he tahdo tuntemattomia tänne”, selitin sen, mitä Päivänsäde oli minulle kertonut. Emo katsoi minua hetken aikaa yhä hieman oudosti, ennen kuin hymyili taas.
”Niin”, hän vastasi rauhallisella äänellä ja sipaisi kielellään turkkiaan, ”ei sen niin väliä. Minulle on tärkeintä, että me olemme yhdessä.”
”Niin minullekin. Kyllä me vielä löydämme Ollin ja Milan, minä lupaan”, nau’uin lempeällä äänellä, uskoen täysin omiin toiveisiini. Aina täytyi olla uskoa, sillä ilman sitä elämä olisi kylmää ja ankeaa. Meitä odotti hyvä tulevaisuus, olin täysin varma siitä.
