Sirpale

Katselin harmaata naarasta välinpitämättömästi ja julman säälivästi, kun hän yritti uskotella minulle tämän olevan heidän reviiriään.
“Kuolonklaanilla on mahtavat rivit sotureita jotka kaikki komennetaan tappamaan sinut, mikäli sinua vielä täällä näkyy”, tämä lopetti lauseensa. En voinut uskoa korviani. Kuinka jotkut metsäläiset voisivat päihittää minut? Aistin naaraasta uhkuvan innokkuuden ja päättelin, että tämä liioitteli pelottaakseen minut pois kuin jonkun typerän pesästään harhautuneen kotikisun.
“Onpa kauhistuttavaa! Rivikaupalla tuollaisia itsekkäitä metsäkissoja, jotka ovat niin heikkoja etteivät selviä ilman tällaista surkeaa metsäplänttiä”, sivalsin. Miten nuo kulkukatit olivatkaan valinneet tämän paikan reviirikseen? Heidän pitäisi suorastaan kalppia häntä jalkojen välissä matkoihinsa! Kohta oli aika siirtyä pelkästä puheesta tekoihin. Heistä ei kumpikaan vaikuttanut äärimmäisen halukkaalta taistelemaan, joten voitosta tulisi helppoa. Kohdistin katseeni taas kahteen metsäkissaan ja kuuntelin, mitä heillä oli sanottavanaan.
“Kehtaatkin haukkua meitä noin! Me olemme kaikista paras ja voimakkain klaani. Nyt tulet mukaamme ja häivyt, tai kutsumme lisää kissoja paikalle.” Harmaan täplikkään naaraan selkäkarvat kihisivät ärtymyksestä. En voinut muuta kun haukotella tämän epäuskottaville jutuille. Vaikka he kutsuisivatkin lisää tovereitaan hyökkäämään kimppuuni, voisin häipyä sillä välin tältä ketunsyömältä reviiriltä ja tutkia vähän lähialueita.
“Kutsukaa pois vain. Odotan innolla näkeväni voittamattoman hyökkäysjoukkonne, jos teillä sellaiseen ketään liikenee”, mau’uin venytellen sanojani. Kumpikaan heistä ei vastannut, mutta nopeasta katseiden vaihdosta päätellen nämä olivat lähdössä hakemaan lisää kissoja paikalle.
“Minä haen partion. Katajanoki, jää sinä tähän vahtimaan.. tuota.” Harmaa naaras vilkaisi valkoista, oranssiraidallista naarasta. Tämä Katajanoeksi kutsuttu kissa vältteli katsettani ja vaikutti hermostuneelta istuessaan törkeän tunkeilijan vartijana. Minulla oli juuri sopiva tilaisuus livahtaa karkuun, sillä hän tuskin lähtisi perääni tappelemaan. Mutta se olisi pelkurimaista, vain ketunhäntäisen kissan toimintaa. Totta kyllä, minua kovin kiinnosti nähdä, mitä näillä kissoilla oli annettavaa…

Hetken päästä, kun olin miettinyt taistelusuunnitelmani melkein loppuun, metsästä kuului monien askelten töminää ja olin naamakkain yhtäkkiä kolmen, ellei jopa neljän kissan kanssa. Suurin osa heistä oli lihaksikkaita, hyvin syöneitä kissoja, jotka näyttivät tappelunhaluisilta. Nyt ymmärsin – häviäisin väistämättä, jos kävisin heidän kimppuunsa yksin. Minun piti pelata aikaa, esittää etten ollut heille mikään uhka, ilman turhaa voimankäyttöä. Harmaa naaras oli tuonut kaksi kaveriaan esittelemään minulle kynsiään ja sanovan kertovansa tästä “päällikölleen”, joka pitäisi huolen siitä etten jäisi enää henkiin jos minut löydettäisiin uudestaan täältä. Heidän kummallinen päällikkönsä kiinnosti minua kovasti. Olivatko nämä kaikki kissat jonkun toisen kissan alaisina? Vai olivatko he tämän vankeja? Sen päällikön piti olla hyvin nerokas ja manipuloiva, että hän sai vankinsa uskomaan tämän kaiken olevan heille hyväksi. Hän saattaisi olla minulle mainio liittolainen.. ainakin vähäksi aikaa. Sitten voisin laatia juonen häntä vastaan, syrjäyttää hänet, ja hallita tätä metsää lopullisesti!
“Hyvä on, pysykää turkeissanne”, nau’uin hunajaisesti ja yritin näyttää mahdollisimman viattomalta. “Olette tosiaan vahvoin joukkio päällä maan. Nyt minulle ei ole enää epäselvää, kuka tätä metsää hallitsee.” Inhosin tällaista hiirenmielistä nöyristelyä, mutta tein tämän kaiken vain omaksi hyväkseni. Kaikki neljä kissaa näyttivät silti vieläkin epäileviltä ja ärtyneiltä.
“Minä poistunkin nyt tuhlaamasta arvokasta aikaanne. Oli oikein.. ihastuttavaa tavata täkäläisiä kissoja.” Lisäsin viimeiset sanat ivallisen ystävällisesti, ja käännyin lähteäkseni reviirin ulkopuolelle.
“Katajanoki ja Rosmariinikynsi, menkää mukaan katsomaan että tuo kulkukissa lähtee reviiriltämme.” Kuulin jonkun kollin matalaäänisen murahduksen.
Aiemmin kohtaamani kaksi naarasta loikkivat ottamaan minut kiinni.
“Eivätkö kaverinne oleta, että lähtisin heti reviiriltänne?” kysyin huvittuneesti. Kumpikaan heistä ei vastannut, mutta Rosmariinikynsi pudisti päätään. “Sinä varmasti olisit juonitellut jotain! On parempi, että olemme mukana varmistamassa että häivyt kauas täältä.”
Tuhahdin muka ihmeissäni. “Minäkö juonittelisin jotain? Ei, se ei ole ollenkaan minun tapaistani.. ei lainkaan”, vastasin ja kiirehdin naaraiden edelle nähdäkseni reviirin lähialueita tarkemmin. Ehkä täälläpäin olisi jokin kolo, mihin majoittua, sopivan lähelle tätä havumetsää.

//Rosmy, Kataja?

Author: Yuzu

Päivittelen joskus 😉