Mirri
Päivät kuluivat varsin hitaasti. Ainahan kaikki sanoivat, että odottavan aika on pitkä. Niin oli minunkin aikani, kun odotin Roihun ilmestyvän pesään ja kailottavan nimeäni. Sitten juoksisimme toistemme luokse ja itkisimme. Tai Roihu ei ehkä itkisi, mutta minä itkisin varmasti.
“Mirri”, erään kollin ääni herätti minut ajatuksistani, “Viitsisitkö lähteä kanssani partioimaan? Ei ole pakko, onhan nyt myöhä, mutta olisi mukavaa jos tulisit.”
Suostuin ensin hieman emmittyäni. Pitäisi minunkin saada jotenkin aikani kulumaan. Tassutimme Kuiskeen kanssa pesän suuaukolle ja loikimme romukasat alas perätysten. Toisen hopeanharmaa turkki loisti hämärässä.
Kuiske näytti keskittyneeltä maistellessaan ilmaa. Hänen ajatuksiaan eivät selvästi sumentaneet murhe taikka kaipuu toisin kuin minun. Yleensä tunteet eivät vieneet virtaansa osaa minusta niinkuin nyt, mutta en ollut elämässäni menettänyt paljoa. Vanhempani, toisen silmäni ja nyt parhaan ystäväni.
Kysyin yhteisötoveriltani mihin suuntaan hän halusi lähteä. Sain vastaukseksi kaksijalkalan laidan, oletettavasti siis suuntaisimme metsään. En ollut metsässä niinkään tottunut kulkija, mutta ei se minua haitannut.
Seurasin hiljaisuuden vallitessa nuorempaa kollia pitkin erikoisen rauhallisen ukkospolun reunaa. Yleensä juuri tällä polulla kulki hirviöitä säännöllisin välein, mutta joko ne kaikki olivat tänään valinneet eri reitin tai polkua ei enää suosittu kuten ennen.
“Täällä on jotenkin hyvin… hiljaista tänään, eikö?” kysyin tarkkaillen kuitenkin edelleen valppaana ympäristöäni kaksijalkojen ja hirviöiden varalta. Emme haluaisi joutua niiden viheliäisten karvattomien untuva-aivojen loukkuihin kuten Roihu oli joutunut!
//Kuiske?
