Kuiske

Kuiske tassutteli Mirrin vierellä hiljaisin askelin. Hänen askeleensa eivät kuitenkaan olleet ainoa hiljainen asia metsässä, vaan tänään kaikki tuntui kummallisen hiljaiselta ja vaitonaiselta. He olivat saaneet ylittää ukkospolutkin ilman äänekkäitä haisevia hirviöitä häiritsemässä, vaikka yleensä niitä pörräsi ukkospoluilla pilvin pimein. Kuiske huomasi Mirrin selkäkarvojen hienoisesta väreilystä, että vanhempi naaras oli huomannut saman epäkohdan.
“Täällä on jotenkin hyvin… hiljaista tänään, eikö?” Mirri kysyi ja haisteli ilmaa uudelleen. Kuiske nyökkäsi jakaakseen saman tunteen. “Totta. Toivottavasti se ei merkitse, että olemme vaarassa…”
Mirri laski häntänsä Kuiskeen lavalle rauhoittavasti. “Ehkä kaksijalat ovat kyllästyneet sotkemaan kujia roskillaan.”
Kuiske päästi pienen mrrau-naurahduksen, ja hämmästyi siitä kuinka helppoa naaraan kanssa oli keskustella. Heidän viimeisimmässä yhteisessä partiossaan Kuiske oli ollut niin hermostunut ja paniikissa, ettei hän ei ollut osannut olla luontevasti Mirrin seurassa. Mutta nyt asiat voisivat muuttua. He voisivat oppia tuntemaan toisensa paremmin, tai jopa ystävystyä. Mirri ei ainakaan vaikuttanut kantavan kaunaa tai tuntevan ennakkoluuloja häntä kohtaan, joten Kuiske voisi näyttää aavistuksen sosiaalisemman puolen itsestään.
“Kaksijalat ovat kyllä typeriä, pakko myöntää. Ne ovat niin isoja että ne voisivat talloa kissan alleen. Kuulemma ne sieppaavatkin pahaa-aavistamattomia kissoja kotikisuikseen”, hän huokaisi ja vilkuili ympärilleen ihan kuin uskoen, että jonkun pensaan takaa yhtäkkiä hyppäisi kaksijalka joka vangitsisi heidät molemmat suurten hirviöidensä sisään. Hetken aikaa Mirri näytti masentuneelta, ihan kuin kokemus olisi ollut hänelle kovinkin tuttu. Kuiskeelle tuli heti huono omatunto sanomastaan, ja hän kiirehti heti lohduttamaan toveriaan.
“Anteeksi, en minä tietenkään usko että meille kävisi niin. Minä en anna sen tapahtua”, Kuiske lupasi, vaikka ei itse tiennyt pitäisikö lupaus vaaran hetkenä. Mirri kuiskasi hiljaisen kiitoksen ja tokeni sitten alakuloisuudestaan. “En minäkään aio niille ketunmielille alistua”, hän kehräsi.
“Et varmasti aiokaan.” Kuiske tunnusteli käpälillään ukkospolun pikimustaa pintaa. Se tuntui tukevalta eikä siinä tuntunut tavanomaista hirviöiden käpälien aiheuttamaa tärinää. Niiden haju oli hälvennyt kokonaan ilmaan, eikä missään kuulunut kaksijalkojen huutoja toisilleen hirviöstä toiseen. Kuiske lähti ylittämään polkua varovasti. Yhtäkkiä hän pysähtyi puolimatkaan kuullessaan hirviön uhkaavan murinan tulevan aina vain lähemmäs ja lähemmäs. Hän kuuli Mirrin huutavan kauhuissaan hirviön suurten käpälien jylyn yli, mutta sanoista ei saanut selvää. Kuiskeen pää täyttyi sumusta, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hirviön jättimäinen hahmo kiiti yhä lujempaa, kun sen sisällä oleva kaksijalka huomasi hänet tönöttävän liikkumattomana keskellä ukkospolkua. Silmänräpäyksen kuluttua Kuiske tunsi lujan tönäisyn jalassaan. Hän puoliksi juoksi ja puoliksi hoiperteli polun yli ja tuijotti kauhuissaan ja täysin lamaantuneena kun hirviö vilahti ohi ja kääntyi toiselle ukkospolulle.
“Kuiske! Oletko kunnossa? Ei kai se ketunmielinen hirviö osunut sinuun? Voi ei, voi ei… Mitä sinä oikein ajattelit jäädessäsi sen eteen seisomaan?” Kuiske näki silmäkulmastaan Mirrin tulevan lähemmäs huolestunut katse silmissään. Kuiske pudisti päätään ja mumisi epäselvästi. “Ei se osunut, onneksi. En tiedä, mikä minuun meni.” Hän tuijotteli käpäliinsä häpeissään ja pettyneenä itseensä. Miksi, voi miksi hänen piti olla niin hajamielinen? Ei hän enää ollut mikään pentu, eikä hänellä ollut mitään järkevää selitystä töppäilylleen. Ilman Mirriä hän olisi jäänyt sen hirviön alle, liiskautuneena ukkospolun mustaan pintaan. Naaras oli oman henkensä uhalla pelastanut hänet.
“Ehkä meidän pitäisi mennä takaisin kaksijalanpesälle.” Mirri silitti Kuiskeen kylkeä hännällään. Kuiske kuitenkin pudisti päätään itsetietoisesti. Hän ei halunnut antaa itsestään sellaista kuvaa, että häneen ei voisi luottaa partioidessa.
“Ei meidän tarvitse. Tarvitsen tähän hädin tuskin katajanmarjan kehon paniikista rauhoittamiseen, tai unikonsiemenen helpottamaan nukahtamista”, Kuiske muisteli yrttejä. Hän voisi pyytää niitä parantajilta, jos hän vain uskaltaisi häiritä heidän tärkeää työtään. Tuskinpa, Kuiske ajatteli, mutta kyllä hän itsekin niitä metsästä löytäisi. Yhteisön parantajuus oli kiinnostanut häntä aluksi, mutta sitten hän oli tajunnut ettei se ollut häntä varten. Hän pelkäsi kuollakseen hoitavansa jotakin potilasta väärin tai käyttävänsä vääriä yrttejä haavojen hoitoon. Oikeastaan hän käytti yrttitietoaan ja taitojaan vain omien haavojensa ja lievien sairauksiensa hoitoon, ettei hän tuhlaisi parantajien yrttejä. Pakon edessä hän saattaisi pystyä myös hoitamaan muita, mutta ajatuskin siitä kauhistutti ja kuvotti häntä. Asiat olivat ihan hyvin juuri tällä tolalla.

Kuiske asteli Mirrin vierellä pitkin pimeitä kujia. Silloin tällöin varjoista kuului ääniä, kuten kaksijalkojen esineen kolahdus tai rotan vinkaisu. Yöllä ne kuulostivat kuitenkin kaksi kertaa kovemmilta ja aavemaiselta. Kuiske terästi aistejaan ja haistoi makean, jopa herkullisen hajun leijailevan hänen sieraimiinsa edessä siintävästä roskapöntöstä. Hän kuiskasi Mirrille havainnostaan ja he ryntäsivät yhdessä tonkimaan kiiltävää kaksijalkojen hökötystä. Hetken päästä Mirri nosti esiin vaalean lihapalan, jonka huumaava tuoksu sai Kuiskeen suun vettymään. Se ei muistuttanut mitään hänen ennen saalistamaansa riistaa, joten sen oli pakko olla jokin kaksijalkojen kasvattama otus. Kuiske katsahti Mirriin epäilevästi. Olikohan sitä edes turvallista syödä? Ja miksi mikään olento heittäisi noin herkullisen näköistä ruokaa pois? Mutta kuitenkin… se näytti houkuttelevalta, eikä millään lailla vaaralliselta. Oli Kuiske kuitenkin kuullut sanonnan, että kaikkein vaarallisimmat asiat näyttivät aluksi täysin vaarattomilta.
“Ehkä meidän kannattaisi jättää se matkasta.. ehkä kaksijalat ovat myrkyttäneet sen”, Kuiske epäili. Mirri pudotti kimpaleen pöntön pohjalle. “Se kyllä vaikuttaa olevan niin hyvä ollakseen totta. Ehkä kaksijalat eivät vain jaksaneet syödä kaikkea?” hän kysyi toiveikkaasti. Mirrin selitys kävi Kuiskeen mielestä järkeen. Miksi kaksijalat vaivautuisivat myrkyttämään noin hyvältä tuoksuvaa saalista?
Hän poimi lihakimpaleen mukaansa ja huitaisi hännällään merkiksi lähteä liikkeelle. Oli ollut hyvä päätös pyytää Mirri mukaan tälle yöpartiolle.

//Mirri? 😀

Author: Yuzu

Päivittelen joskus 😉