Lyra
Olin lähtenyt pitkästä aikaa Hyökyaallon kanssa saalistamaan. Hölköttelin kollin vierellä ja nautin raikkaasta ulkoilmasta. Olin viettänyt tänään aivan liian pitkään sisätiloissa laiskottelemassa ja se ei todellakaan sopinut minulle. Emona olo oli laiskistuttanut minua. Asiaan olisi tultava muutos, päätin.
”Oletko jutellut pennuillesi?” kysyin Hyökyaallolta rennosti. Minä en varsinaisesti odottanut kollin toimivan pennuillemme isänä, mutta olin kuitenkin huomannut kollin viettävän aina satunnaisesti heidän kanssaan aikaa. He kaikki taisivat tulla keskenään toimeen ainakin kohtalaisen hyvin ja se oli minulle tärkeää. Halusin Kujakissayhteisön kissojen tulevan juttuun. Vain siten me voisimme puhaltaa yhteen hiileen. Se oli yksi syy miksi minä näin tietynlaiset kissat hyvin suurena uhkana. Päivänsäde ei kuitenkaan vieläkään ollut minun kanssani samaa mieltä tai sitten naaras ei suostunut myöntämään, että muutkin kissat kuin hän saattaisivat olla oikeassa. Kolli hymyili minulle ystävällistä hymyään.
”Olen minä. Viimeksi muutama auringonnousu sitten kysyin Rhiannonia ulos saalistamaan, mutta hän tuntui olevan jotenkin… outo. Lähdin sitten yksin metsästämään ja sehän kannatti! Sain ainakin kymmenen hiirtä”, Hyökyaalto virnisti. Pudistelin päätäni hieman huvittuneena. Kuiden saatossa olin tottunut siihen, että Hyökyaallon sanat eivät aina kohdanneet totuuden kanssa. Kolli oli kuitenkin mukavaa ja harmitonta seuraa, joten en välittänyt motkottaa hänelle. Mutta se mitä hän sanoi Rhiannonista, olin kollin kanssa samaa mieltä. Toinen tyttäreni oli tosiaan aina välillä jotenkin kummallinen. Ja jos totta puhutaan, aina välillä minä unohdin, että hän oli edes olemassa.
