Järkäleloikka
Pidin olemukseni tyynenä ja eleettömänä. Valoksi ja Aaveeksi esittäytyneet kissat enteilivät ongelmia. Vaistosin sen. Heissä oli jotain mistä minä en pitänyt ja pelkäsin, että me joutuimme taistelemaan. Luotin meidän taistelutaitoihin, mutta en halunnut vuodattaa verta turhaan. Kun Valo alkoi puhumaan pahoista energioista, pudistelin päätäni. Noniin, he molemmat olivat täysin sekaisin! Jos olisin klaanikissa, olisin roijannut heidät niskavilloista suoraan parantajalle ja toivonut, että vahvat yrtit auttaisivat heitä unohtamaan mokomat harhat. Tyrskytiikeri kuitenkin kiirehti väliin ennen kuin ehdin vastata. Kumppanini taisi tietää, että en aina kyennyt pitämään terävää kieltäni kurissa. En etenkään, jos keskustelukumppani vaikutti aivan täysin hullulta. Astuin hieman taka-alalle ja annoin kollin hoitaa keskustelun. Tyrskytiikeri oli muutenkin parempi kaikissa esittelyjutuissa. Yhtäkkiä tulijoista tummaturkkinen pörhistyi kuin sähköiskun saanut ja alkoi vaikeroimaan kuin olisi nähnyt… aaveen. Asetuin jälleen Tyrskytiikerin eteen ja sähisin omituisen oloisille kissoille. Olin arvannut, että heistä todellakin koituisi murheita. Liu’utin kynteni ulos ja väläyttelin hampaitani Valolle, joka oli jäänyt tuijottamaan meitä kauhistuneilla silmillään.
“Painukaa muille maille, jos ette halua saada todellisia säröjä teidän pyhyyteenne”, uhkasin ja lopulta kilpikonnakuvioinen kolli otti ritolat. Puuskahdin. He taisivat olla eksyneet kissanminttuvarastolle.
“Pimeyden Metsä soikoon”, mutisin hölmistyneenä. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti enkä vieläkään oikein käsittänyt mitä tarkalleen oli käynyt. Kaksi tuntematonta erakkoa oli vain ilmestynyt meidän lähimetsikköön, pitänyt omituista meteliä, väittänyt meidän olevan saastuneita ja lähtenyt ulisten karkuun. Kaikenlaisia kissoja sitä hiiri elättikään. Vilkaisin Tyrskytiikeriin, jonka pääsi lyhykäinen naurahdus. Kolli taisi pitää tätä tapahtumasarjaa yhtä absurdina. Jos en olisi ollut todistamassa tätä omin silmin, minä en olisi varmaan uskonut sanaakaan. Sen verran kummalliselta tämä tuntui.
“Sitäpä juuri. Pitää varmaan tehostaa valvontaa. Minä en halua heidän ilmestyvän tänne uudelleen. En luota heihin tippaakaan, heillä itsellään taisi olla pahat mielessä”, huokaisin vanhemmalle kissalle ja säpsähdin, kun häntämme osuivat yhteen. Käännyimme katsomaan toisiamme vaivaantuneina. Ajattelikohan Tyrskytiikeri samaa kuin minä?
“Tuotaa… No, mites se Max? Kuulin hänen kertoneen Ullalle, että hän löysi Sepon kokoisen rotan. Olitko todistamassa sitä tapahtumasarjaa?” kysyin lopulta ja siirtelin tassujani, kuin nuori kolli ihastuksensa edessä. En ollut kuitenkaan lopettanut vielä.
“Ja pitäisiköhän meidä mennä katsomaan ovatko ne varikset ilmestyneet pellolle? Minä en ainakaan halua saada huutia Sepolta”, naurahdin viikset väpättäen. Muutama auringonnousu sitten Seppo oli pyytänyt minua tarkistamaan ladon viereisen pienen pesän tilukset. Olin kuitenkin unohtanut sen aivan täysin ja päiväni oli mennyt laiskotellessa. Seppo olikin sitten antanut minun kuulla aika tavalla kunniani laiskottelusta. Mokoma höpsö ukko.
