Lyra
Vetäisin syvään henkeä ja loikin portaat yläkertaan. Olin viimein päättänyt puhua Päivänsäteen kanssa. Tänään olisi se päivä, kun saisin hänet puhumaan. Ja siellä valkolaikkuinen naaras olikin.
“Päivänsäde?” rykäisin kurkkuani saadakseen naaraan huomion itselleni.
“Lyra”, Päivänsäde naukaisi hieman kylmästi. “Mitä asiaa?”
Naaraan kysymys oli vaikea, mitä asiaa minulla tarkalleen oli? Olisin jälleen halunnut nostaa esiin kaikki minua vaivanneet epäkohdat, mutta tällä kertaa pysyin tyynenä. Olisi paras mennä suoraan asiaan.
“Voitaisiinko me puhua? Tänään”, totesin katse vakavana. Päivänsäde katsoi minua hetken, kunnes nyökkäsi.
“Se sopii, mutta ei nyt. Minulla on muuta tekemistä”, naaras mietti ja jatkoi: “Kuunhuipun aikaan, läheisen viheralueen lähellä.” Nyökkäsin Päivänsäteelle ja peruutin sitten muutaman askeleen.
“Näemme kai sitten silloin”, naukaisin hiljaa ja loikin takaisin alakertaan, jossa Cassiopeia oleili Venuksen kanssa. Nyt olisikin oiva tilaisuus viettää aikaa pentujeni kanssa!
Kuu ei ollut vielä noussut huippuunsa, mutta käpäläni olivat johdattaneet minut sovittuun tapaamispaikkaan. Viileä tuuli leikitteli turkillani ja pöllön huhuilu kantautui jostain kauempaa. Loikkasin pienen kaksijalan rykelmän päälle. Se oli rakennettu puusta ja sitä oli mukava tiirailla pesän suuntaan. Olikohan Päivänsäde jo matkalla? Naarasta ei kuitenkaan näkynyt, joten aloin siistimään turkkiani. Halusin näyttää hyvältä kaikkien kissojen silmissä, mutta erityisesti emoni mielipiteellä oli todellista väliä. Nips vaan ja yksi pieni takku oli taas selvinnyt.
Räks. Säpsähdin ja nousin pystyyn. Päivänsäde oli saapunut! Hymyilin lämpimästi ja nousin käpälilleni. Varjoissa seisoi kissa, joka ei kuitenkaan ollut Päivänsäde. Sehän oli tyttäreni, Cassiopeia!
“Cassiopeia”, hymyilin lämpimästi ja taputin viereistä paikkaani.
“Odotan Päivänsädettä, mutta liity toki hetkeksi seuraani”, naukaisin hyväntuulisena ja vetäisin häntäni siististi käpälieni päälle. Varjoista ei kuitenkaan astunut esiin Cassiopeia, vaan kolmas tyttäreni – Rhiannon. Naaras ei kuulunut suosikkeihini. Minusta hän oli aina ollut hieman outo.
“Rhiannon”, naukaisin ja vaikka kuinka yritin peitellä pettymystäni, se kuulsi äänestäni läpi selkeästi. Rhiannon ei kuitenkaan vaikuttanut reagoivan mitenkään, vaan kohautti olkiaan ja hymyili. Naaraan hymy oli leveä ja outo. Värähdin.
“Mitä sinä muuten teet täällä?” kysyin hieman ihmeissäni. Rhiannon ei saisi liikkua yksin ulkona, varsinkaan tähän aikaan. Pitäisikin kerrata säännöt. Mutristin suutani.
“Sinä et muuten saisi olla täällä. Jos Päivänsäde näkee sinut-” ripitin tytärtäni.
“Älä huoli. Pettymykset ovat meille molemmille tuttuja”, Rhiannon vastasi tyynesti enkä ymmärtänyt mistä hän puhui. Meille molemmille? Naaras istuutui minua vastapäätä ja sukaisi muutaman kerran tassujaan.
“Tiedätkö sinä miksi minä tulin?” Rhiannon kysyi ja pudistin päätäni. En ajatellut kertoa sitä naaraalle ääneen, mutta todellisuudessa minä en ollut asiasta kiinnostunut. Rhiannon olisi kuitenkin palattava leiriin, mutta ei minulla ollut aikaa lähteä saattamaan häntä. Jos Päivänsäde saapuisi enkä minä olisi paikalla, meidän välit olisivat lopullisesti pilalla. Viheraukion yöaurinko paistoi kirkkaana meidän yllä.
“En oikeastaan, mutta voit kertoa siitä myöhemmin”, vastasin huolettomasti ja osoitin pesäpaikkamme suuntaan. Eiköhän hän siitä tajuaisi lähteä.
“Minä harjoittelin tätä.”
Käänsin katseeni taas tyttäreeni ja katselin häntä hämmentyneenä. Hän harjoitteli mitä? Keskustelua? Jotain uutta taisteluliikettä? Oli miten oli, minulla ei nyt oikeasti ollut aikaa naaraan outoihin temppuihin?
“Mitä?” kysyi suuren huokaisun saattelemana. “No sitä mitä minä aioin sanoa.”
Katseeni muuttui hieman vaivaantuneeksi. Hänellä oli ollut koko päivä aikaa sanoa se ja… Ihan sama.
“No sano se sitten, mutta minulla on oikeasti kiire. Päivänsäde tulee kohta”, mutisin mustavalkoisen kissan hymyillessä. Naaraan hymy näytti siltä, että se olisi vain unohtunut hänen kasvoilleen.
“En minä enää voi. Minä unohdin sen jo”, Rhiannon vastasi ja alkoi sukia turkkiaan. Ärtymykseni ja hermostuneisuuteni kasvoi.
“Ei se sitten kovin tärkeää tainnut olla. Mene nukkumaan, niin puhumme aamulla”, vastasin ja yritin hoputtaa naarasta ottamaan käpälät alleen.
“Mutta et sinä edes kysynyt”, mustavalkoinen vastasi kuin hänellä olisi ollut kaikki aika tässä maailmassa. Minulla sen sijaan ei ollut.
“Kysynyt mitä?” jupisin. “Sitä mitä minä aioin sanoa. Mutta ei se mitään”, Rhiannon hymyili. Jos häntä ei asia haitannut, niin kannattiko siitä sitten vääntää nyt? Naaras voisi sukia turkkinsa muualla. Käänsin katseeni pois Rhiannonista ja aloin sukimaan omaa turkkiani.
“Lyra?” Rhiannon kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja katsoin naarasta kyllästyneenä.
“Mitä nyt? Enkö minä jo sanonut, että sinun yöretkesi päättyy tähän”, kysyin leukapielet kireinä.
“Sinulla on jotain. Tuossa”, Rhiannon naukui ja asetti tassuni poskelleni. Hetken ajan hän vain katseli minua silmiin, kuin olisi yrittänyt katsoa sieluuni saakka. Naaraan oma hämmentynyt katse kertoi, että hän ei kuitenkaan ymmärtänyt näkemäänsä. Totta kai minä rakastin myös Rhiannonia, mutta hän oli vain hieman liian omituinen minun makuuni.
“Tuossa noin”, naaras naukaisi ja pyyhkäisi kaulaturkkiani. Snips. Rhiannonin kynsi viilsi kurkkuani ja hoivuin taaksepäin.
“Rhiannon”, korahdin ja katsoin häntä tuimasti. Oliko hänen pakko olla noin huolimaton? Pyyhkäisin käpälälläni kaulaani. Tassuni oli värjääntynyt punaiseksi.
“Rhiannon, katsoisit jatkossa tarkemmin mihin osut kynnelläsi.”
Oliko… Yritin saada ilmaa keuhkoihini. Pian maailma alkoi pyöriä ja rojahdin maahan istumaan. Päivänsäde tulisi pian. Katsoin tytärtäni hieman hämmentyneenä ja yritin painaa kaulassani olevaa haavaa tassullani. En kuitenkaan edes tiennyt osuinko oikeaan kohtaan.
“Rhiannon, miksi sinä… katsot minua noin?” kähisin, mutta naaras ei sanonut mitään eikä sen puoleen myöskään liikkunutkaan. Hän oli yhtä omituinen kun aina. Tuuli heilutti puiden latvoja ja pöllön huhuili kantautui taas korviini. Minun pitäisi nousta. Päivänsäde odotti. Mutta jalkani eivät suostuneet tottelemaan. Minä en päässyt ylös. Kaikki vain pyöri ja kurkkuunikin sattui. En voisi tulla kipeäksi – en nyt. Voimakas väsymys pyyhkäisi ylitseni. Minun olisi pysyttävä hereillä. Silmäluomeni alkoivat kuitenkin lupsua kiinni. Jos lepäisin vain hetken, vain ihan pienen ajan. Ei Päivänsäde ehtisi huomata mitään… Sitten minä olisin entistä paremmassa kunnossa. Siitä huolimatta taistelin nukahtamista vastaan, suorastaan temmoin. Olin odottanut Päivänsäteen tapaamista. Odottanut sitä, että saisimme välimme selviksi. Lopulta väsymys kuitenkin vei voiton ja maailmani mustui. Verilammikko kasvoi kasvamistaan ja värjäsi allani olevan ruohon tummaksi. Ennen viimeistä hengenvetoani ehdin nähdä Rhiannonin kasvot. En kuitenkaan saanut sanotuksi mitään.
